Helsingin tuomiokirkon kryptassa 12.3.2023

Karjalan Liiton perinteisiin on vuosikymmenten ajan kuulunut hengellisten päivien järjestäminen. Nyt koronavuosien jälkeen tuntuu erityisen hyvältä, että saamme kokoontua yhteen. Tuttujen tapaaminen ja yhteen tuleminen on suorastaan juhlaa. Kiitos, kun tulitte ja lämpimästi tervetuloa!

Hengellisten päivien järjestämisvastuu ja paikkakunta vaihtuvat vuosittain. Tällä kertaa olemme Helsingissä. Lausun jo nyt lämpimät kiitokseni Karjalan Liiton Uudenmaan piirille, Helsingin tuomiokirkkoseurakunnalle ja Helsingin ortodoksiselle seurakunnalle tämän päivän järjestelyistä.

Tähän juhlaan valmistautuessani luin Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan viimeisen kirkkoherran, tuomiorovasti Aapo Santavuoren kirjaa Muistoja Kannakselta ja Viipurista. Sodan jälkeen Santavuori työskenteli Keski-Helsingin ja Suurkirkkoseurakunnan kirkkoherrana aina vuoteen 1957, jolloin jäi eläkkeelle. Hän siis palveli Viipurin tuomiorovastin tehtävän jälkeen nykyisen Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherrana.

Santavuori kertoo muistelmissaan monia yhtymäkohtia näiden kahden tuomiokirkkoseurakunnan välillä. Esimerkiksi hän kertoi evakkoajalta loppuvuodesta 1944, että ”Helsingissä asui myös seurakunnan kanttori, musiikkitirehtööri Oskari Tilli, jonka oli onnistunut pitää koossa Viipurissa perustamansa tuomiokirkon kuoro, Agricolan kirkkokuoro, joka lisättynä pääkaupunkilaisilla uusilla jäsenillä muodostui ensin Keski-Helsingin seurakunnan ja sittemmin Suurkirkon seurakunnan sekä tuomiokirkkoseurakunnan kirkkokuoroksi.” (s 138).

Siirtoseurakunnat lakkautettiin vuoden 1949 lopussa. Vuoden viimeisenä päivänä Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan esineistöä luovutettiin koruttomassa tilaisuudessa Helsingin seurakuntien käyttöön. Aapo Santavuori kertoo:

”Keski-Helsingin seurakunnalle jakamattoman Viipurin suomalais-ruotsalaisen maa- ja kaupunkiseurakunnan viimeisen kirkkoherran, rovasti Mortimer Forsténin Viipurin kaupungin suomalaiselle kirkolle (vuodesta 1925 tuomiokirkko) v. 1893 eli kirkon valmistumisvuotena lahjoittaman hopeisen ehtoolliskaluston, joka käsitti viinikannun, ehtoolliskalkin, ehtoollisleipärasian ja ehtoollisleipälautasen sekä Viipurin kaupungin suomalaisen seurakunnan v. 1922 hankkiman isomman viinikannun; Töölön seurakunnalle Viipurin Agricolan kirkon eli vanhan tuomiokirkon käytössä olleet hiotuilla kivillä reunustetun viinimaljan ja ehtoollisleipälautasen, myös kirkonkellon – pienin vuorineuvos Armas Nikanderin Viipurin tuomiokirkkoseurakunnalle lahjoittamasta kolmesta kirkonkellosta – Meilahden kappelin käyttöön (kirkonkello nykyään Meilahden seurakunnan kirkon suurempi kello); Kallion seurakunnalle Kallion kirkossa käytettäväksi seitsemän kappaletta hopeisia alttarikynttilänjalkoja sekä Helsingin Pikkukirkkoyhdistyksen rakentaman Pakilan kirkon käytettäväksi Viipurin Mikaelin kirkon hopeisen ehtoolliskaluston, joka käsitti viinikannun, ehtoolliskalkin, ehtoollisleipärasian ja ehtoollisleipälautasen sekä tinaisen kastemaljan. Edellämainittu rovasti Forsténin lahjoittama ehtoolliskalusto on Helsingin tuomiokirkon käytössä.” (s 144–145).

Karjalaisuus ja Karjalan hengellinen perintö on näissä esineissä konkreettisesti läsnä Helsingin seurakunnissa edelleen. Samalla tavalla karjalainen perintö näkyy monissa luterilaisissa ja ortodoksisissa seurakunnissa kautta maan.

Viime vuosikymmenen aikana hengelliset päivät on järjestetty usein talvisodan päättymisen muistopäivän aikoihin. Karjalan Liitto on muistanut vuosittain niin talvisodan alkamista kuin päättymistäkin, koskettihan talvisota erityisesti karjalaisia. Tänä vuonna tulee huomenna 13.3. kuluneeksi talvisodan päättymisestä 83 vuotta.

Helsinkiin luovutetuista Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan esineistä Meilahden kirkonkello liittyy erityisesti talvisotaan. Aapo Santavuoren kirjassa on kellon vaiheista seikkaperäinen selostus. Lokomon johtaja, vuorineuvos Armas Nikander lahjoitti kolme kirkonkelloa Viipurin tuomiokirkkoseurakunnalle vuonna 1943. Näistä kaksi suurinta saatiin joulun alla Viipuriin ja ne jäivät sitten vuonna 1944 sodan jalkoihin. Sen sijaan kolmannelle, pienimmälle kellolle tapahtui seuraavaa:

”Vasta kesäkuussa seuraavana vuonna [1944], kun suurhyökkäys jo oli alkanut Karjalan kannaksella, saapui Viipurin asemalle Tampereelta kolmas, pienin kello. Se palautettiin heti takaisin suojaan sodan jaloista. Liikennetarkastaja Eero Pinomaan suosituksesta valittiin sille paikka erään karjalaisen talon pihamaalta Luumäen pitäjässä Uron pysäkillä. Siinä se oli kesän ja siirrettiin syksyllä länteenpäin Lahteen viipurilaisen liikemiehen Pekka Starckjohannin rautakaupan varastoon. Se luovutettiin Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkohoitokunnan päätöksellä Meilahden seurakunnallisen työkeskuksen käyttöön silloiselle Töölön seurakunnalle. Tämä kirkonkello nyt yhdessä Töölön seurakunnan sille hankkiman toverin kanssa julistaa pyhää sanomaa Meilahden seurakunnan kirkontornissa. Se saapui Viipuriin sodan melskeessä ja palasi takaisin ikään kuin aavistaen, että sitä tarvitaan vielä Suomessa.” (s 149–150).

Meilahden kirkonkelloon on valettu sanat ”Pro Wiburgo – omistettu Viipurin puolustajille. Luukk. 12:32.” Kirkonkellon valamisajankohta huomioon ottaen nämä sanat viittaavat siis erityisesti talvisodan aikana Viipuria puolustaneisiin.

Hyvät hengellisen päivän osanottajat. Karjalaiset, Viipuri, Helsinki, talvisota kietoutuvat monin tavoin yhteen. Tänään saamme muistaa kiitollisin mielen edesmenneitä sukupolvia heidän työstään ja uhrauksistaan maamme ja kansamme puolesta. Tänään voimme kiittää yli kahdeksan vuosikymmenen rauhan ajasta ja rukoilla, että se saisi jatkua myös tulevaisuudessa. Ennen kaikkea olemme yhdessä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja pyydämme, että hän siunaisi läsnäolollaan tilaisuutemme.