Muistaminen tekee meistä ihmisiä. Muistamisen kyky on lahja, mutta niin on unohtaminenkin. Kukin ihminen ja jokainen ihmisyhteisö elää muistamisen ja unohtamisen jännevälissä. On asioita, joita on muistettava sukupolvesta toiseen. Mutta on myös asioita, jotka onneksi unohdetaan.

Muistaminen on voimavara. Muistot tekevät meistä omanlaisemme ihmisen. Yhteiset muistot liittävät puolestaan yksilöt yhteen. Muistaminen yhdistää meitä yhteisöksi: tällaisen polun olemme käyneet ja tähän saakka kulkeneet. Itse asiassa yksilön ja yhteisön muistia ei ole helppo tai ehkä ei edes mahdollista erottaa toisistaan. Muistaminen liittyy vahvasti identiteettiin, siis siihen, kuka olen yksilönä ja keitä olemme yhteisönä.

Muistamisen kautta jäsennymme yksityisinä ihmisinä osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tutkijat puhuvatkin muistiyhteisöistä, joilla on erilaisia tehtäviä. Yksi muistiyhteisön tehtävä on lujittaa yhteenkuuluvuutta. Tämä tapahtuu yhteisen kohtalon, esimerkiksi yhteisöä kohdanneiden kärsimysten ja vastoinkäymisten muistamisen sekä rituaalien ja juhlien kautta. Tänään olemme jatkosodan muistotilaisuudessa. Samalla muistamme myös 100-vuotista Rajavartiolaitosta. Loppuvuodesta tulee kuluneeksi 80 vuotta talvisodan syttymisestä ja syksyllä 75 vuotta jatkosodan päättymisestä. Edellä sanomaani vasten on arvokasta, että Kaakkois-Suomen Rajamieskilta on vuodesta toiseen järjestänyt muistotilaisuuden.

Meidän täytyy tuntea historiamme, jotta osaamme suunnata eteenpäin. Yhteinen menneisyys on koossa pitävä voima. Ilman historiaa yhteisö ja kansa on kuin muistisairas ihminen. Hän ei tiedä, kuka oikein on, mistä tulee ja minne on menossa. Muistaminen luo pohjan yksilön ja yhteisön identiteetille. Vain siten yhteisö voi suuntautua tulevaisuuteen. Kun tietää, mistä tulee, on riittävän vahva kohtaamaan tulevaisuuden. Erityisesti sukupolvelta toiselle ulottuva yhteisön kulttuurinen muisti on tärkeää. Se tarjoaa mahdollisuuden muutokseen ja uudistumiseen. Näin menneisyyden muistaminen voi suuntautua tulevaisuuteen ja rakentaa sitä. Siksi muistomerkit ja -paikat ovat tärkeitä ja vaalimisen arvoisia.

Muistaminen sisältää myös kiitollisuutta. Nykysukupolvi on saanut nauttia turvallisuudesta ja rauhasta, jonka hyväksi isämme ja äitimme ovat nähneet vaivaa. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat joutuneet kokemaan sotaa, kärsimystä ja vainoa. Isiltämme ja äideiltämme olemme perineet uskon ja turvan Jumalassa. Heiltä olemme oppineet sen, että pysymme elossa vain ojentamalla auttavan kätemme lähimmäisellemme.

Meidän tehtävämme on jatkaa muistamisen ketjua eteenpäin tuleville sukupolville. Tällainen perintö on voimamme, jonka varassa voimme turvallisin mielin kohdata tulevaisuuden. Siksi on välttämätöntä, että me muistamme menneisyyttä. Se on väline asioiden hahmottamiseen, tutkimiseen ja selvittämiseen. Samalla sen suuntana on tulevaisuus, koska muistamisen kautta rakennamme tulevaisuutta. Sen edessä Jumala rohkaisee: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11).