Kastemessu

Luuk 15:11-32

Jeesus sanoi:
    ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruo-kaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palveli-joilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Vel-jesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin van-hempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuol-lut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’” (Luuk. 15:11-32).

 

Tiedätkö, mikä tämä keppi on? Tämä on noin 160 senttimetriä korkea, ja tässä on punainen raita 120 cm:n ja vihreä raita 140 cm:n kohdalla. Tämä on huvipuiston mittatikku. Tällä mitataan tiettyihin hurjiin laitteisiin pääseviä. Jos pituutta on sen verran, että pää ulottuu punaiseen raitaan asti, pääsee vanhemman mukana huvipuiston laitteeseen. Jos pituutta on vihreään raitaan saakka, pääsee yksin laitteeseen. Jos jää alle punaisen raidan, ei pääse laitteeseen kieppumaan ja pyörimään lainkaan.

Huvipuisto ei ole ainoa paikka, jossa meitä ihmisiä mitataan erilaisilla mittatikuilla, mittareilla ja pisteillä. Meitä arvostellaan, arvioidaan, meille annetaan numeroita ja arvosanoja yhtenään. Arvostelemme toisiamme ja arvioimme itseämme. Vertailemme itseämme toisiin milloin missäkin asiassa, ulkonäöstä ja persoonallisuudesta työn tuloksiin ja saavutuksiin saakka.

Jo syntymässä meille annetaan pisteitä, yleensä vauvat ovat 9 tai 10 pisteen lapsia. Sitten päiväkodissa ja koulussa opetellaan arviointia, saadaan todistuksia ja myöhemmin suoritetaan tutkintoja ja työelämässä meitä arvioidaan monilla mittareilla.

Arvostelun ja arvioinnin keskellä yritämme tietysti olla mahdollisimman hyviä ja onnistuneita. Mittatikkuja ja -keppejä riittää, itse tehtyjä ja muiden antamia. Huomaamatta mittaaminen ulottuu myös uskonelämään. Arvioimme omaa ja toistemme hengellistä elämää ja suhdetta Jumalaan. Olenko muita huonompi vai parempi? Vai olenko vain keskinkertainen, tavallinen? Kelpaanko ja riitänkö, olenko uskossani parempi vai huonompi kuin muut?

Jumalallakin on oma mittansa. Sillä hän arvioi meitä. Hänen mittatikkunsa ei ole huvipuiston mittakeppi, ei oppilaitoksen tutkintotodistus, ei esimiehen määrittelemä mittari, ei itsearviointilomakkeen täyttäminen. Hänen mittansa on toisenlainen. Siitä kertoo tämän pyhäpäivän evankeliumi.

Tuhlaajapoikavertauksessa kiinnitämme yleensä huomiota kahteen veljekseen. Vertauksen perimmäinen päähenkilö ei kuitenkaan ole tuhlaajapoika eikä hänen vanhempi veljensä.  Kertomuksen päähenkilö on isä. Tuhlaajapoikavertaus kertoo, millainen Jumala meillä on. Olennaista ei ole se, mitä ihminen tekee vaan mitä Jumala tekee.

Tuhlaajapoikavertaus paljastaa Jumalan mitan. ”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.” Jumalan mitta on syli, johon jokainen ihminen mahtuu. Isä sulki oman lapsensa syliin. Sinne mahtuvat ne, jotka erilaisista arvioinneista saavat hyvät arvosanat. Mutta siellä on tilaa myös niille, jotka eivät tunne täyttävänsä ihmisten asettamia mittoja tai omia mittojaan, ei ehkä Jumalankaan mittoja. Siellä on tilaa niillekin, joiden arvioinnit eivät yllä edes siihen punaiseen raitaan saakka.

Siksi sinä olet Jumalalle arvokas, ainutkertainen ja tärkeä sellaisena kuin olet. Arvioit sitten itseäsi miten tahansa, saat muilta millaisen arvioinnin tahansa, olet sitten onnistunut tai epäonnistunut uskossa ja elämässä, olet Jumalalle äärettömän rakas, et itsesi ja ansioittesi, et edes uskosi vuoksi, vaan Jeesuksen Kristuksen tähden. Jumalan käsittämätön armo on tullut ilmi Jeesuksen sovitus-työssä, hänen kärsimisessään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan.

Pyhässä kasteessa Jumala ottaa ihmisen nimeltä mainiten omakseen. Hän itse lupaa: ”Älä pelkää, minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (Jes. 43:1). Katekismuksen mukaan ”Kaste tekee meistä Kristuksen opetuslapsia ja kristillisen kirkon jäseniä. Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin.” (Katekismus, kohta 35).

Tänään tässä kastemessussa Tainionkosken kirkossa liitytään kirkon vuosituhantiseen traditioon. Piispa kastaa lapsen, joka siten liitetään Kristuksen sovitustyön osallisuuteen. Pian kastettavan otsaan ja rintaan tehdään ristinmerkki. Se muistuttaa Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ristinmerkki vakuuttaa, että kuulumme Jumalalle, että hän on meidän Isämme. Hän näkee ja tuntee omansa. Hän sulkee meidät syliinsä. Hänen omakseen, Kristuksen kirkon jäseneksi ja tai-vaan perilliseksi kastamme tänään Maiju ja Antti Nirosen lapsen.

Seppo Häkkinen