Mikkelin tuomiokirkossa 29.9.2021

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni, ja minä kuulen teitä. Te etsitte minua, ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte, ja minä annan teidän löytää itseni, sanoo Herra. (Jer. 29:11-14a).

Kuulemamme Jeremian kirjan jakeet ”ovat koko Vanhan testamentin kirkkaimpia helmiä ja sellaisinaan myös kaikille Kristukseen turvautuville annettuja”. Näin sanoo teologian tohtori Erkki Ranta Jeremian kirjaa käsittelevässä selitysteoksessaan (Kahden tulen välissä, s 265).

Kirkkaiden helmien tausta on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppo ja yksinkertainen. Ehkä juuri siksi Jeremian sanat ovat niin koskettavat ja rohkaisevat. Alun perin Jeremia puhuttelee niitä juutalaisia, jotka vuosina 597 ja 587 eKr. vietiin pakolla Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen. Jälkimmäisenä vuonna 587 eKr. myös Jerusalem tuhottiin. Temppeli oli hävitetty, pääkaupunki oli raunioina. Itse asiassa koko maa oli mennyttä. Väestön pakkosiirrot Babyloniaan veivät maasta sen hallitsijat ja kaikki, joiden voisi ajatella asettuvan kansan johtoon.

Pakkosiirtolaisuus oli todellinen katastrofi Juudan kansalle. Jerusalem ja temppeli tuhoutuivat, paljon kansaa kuoli ja suuret joukot siirrettiin vieraalle maalle. Tässä oli kriisiä kylliksi, mutta se ei vielä ollut pahinta. Syvin järkytys oli kenties uskonnollinen ja hengellinen kriisi. Miksi Jumala ei varjellut kansaansa ja omiaan? Miksi Jumala salli tällaisen katastrofin ja onnettomuuden?

Me olemme eläneet puolitoista vuotta kummallista aikaa. Sitä voisi kutsua koronakriisiksi. Korona-aikana ovat korostuneet muun muassa terveydenhuollon, rajoitusten, talouden ja toimeentulon kysymykset sekä sosiaaliset vaikutukset. Mutta kyseessä on myös henkinen ja hengellinen kriisi.

Pienen koronaviruksen opetuksia on, ettei elämässä ole itsestäänselvyyksiä. Ihminen ei ole kaiken mitta eikä elämä ole loppujen lopuksi hänen itsensä vallassa. Maailmanlaaja pandemia on tästä erityinen muistutus meille hyvinvointiyhteiskunnan ihmisille. Kuvittelemme hallitsevamme elämää.

Me ihmiset olemme suhtautuneet koettuun aikaan eri tavoin. Joillekin muutos tuntuu aina vaikealta. Tavat ja rutiinit kannattelevat elämää ja niistä luopuminen voi olla joskus hyvin hankalaa. Toisille muutos on ikkuna parempaan ja se saa innostumaan. Nämä äärilaidat ja kaikki niiden väliltä ovat näkyneet niin meidän työntekijöiden kuin työyhteisöjemme arjessa.

Koronapandemian myötä entiset huolenaiheet eivät ole kadonneet minnekään. Kannatko tänään huolta omasta elämästäsi, perheen kysymyksistä, työyhteisön ongelmista, kirkon tilanteesta, maailman tulevaisuudesta? Jollakin on taloudellisia vaikeuksia, toisella ihmissuhdeongelmia, kolmannella ristiriitoja työpaikalla, joku kamppailee uskonsa kanssa, jotakin ahdistavat ilmastonmuutoksen seuraukset ja maailmanrauhan kestävyys. Huolenaiheita kyllä meillä yleensä riittää, pieniä ja suuria, omia ja toisten meille sälyttämiä, kenellä mitäkin.

Tänään kuulemme Jumalan lupaukset kuin kirkkaina helminä.

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.” Emme siis ole omien ajatustemme ja suunnitelmiemme, emme omien voimiemme ja viisautemme varassa. Voimme elää Jumalan johdatuksessa ja hänen suunnitelmiensa mukaan, vaikka usein huomaamme ne vasta jälkikäteen.

”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia.” Heprean kielen rauhaa tarkoittavaan sanaan shalom sisältyy sekä sisäinen että ulkoinen rauha. Se merkitsee ennen kaikkea elämää edistävää kokonaisvaltaista hyvinvointia. Rauha tarkoittaa tilaa, jossa ihminen elää sopusoinnussa ja rauhassa sekä suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin että Jumalaan. Tällaisin ajatuksin Jumala suhtautuu meihin.

”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Tulevaisuus ja toivo liittyvät toisiinsa. Toivo tulevasta antaa voimia kulkea eteenpäin. Se kurkottaa myönteisenä kohti tulevaa ympäröivän maailman ja todellisuuden keskellä. Mitä tahansa tapahtuukin, toivo on ankkuroitunut hyvään tulevaisuuteen, sillä toivomme lähde on Jumalassa.

Toivo ei perustu ihmiseen, vaan Jumalaan. Toivo ei riipu siitä, mitä ihminen tekee, vaan mitä Jumala on jo tehnyt lähettäessään Jeesuksen Vapahtajaksemme. Hän on luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Siksi tulevaisuus on kristitylle aina avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Toivo on yhtä kuin Jumalan läsnäolo.