Pappisvihkimysmessu

Jeesus sanoo:
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15).

”Anteeksi-sanassa on kolme korkeaa kynnystä: anteeksi pyytäminen, anteeksi antaminen ja anteeksi saaminen.” Näin kirjoittaa emerituspiispa Eero Huovinen kirjassaan Isä meidän (WSOY 2018, s 185).

Ensinnä anteeksi pyytäminen on vaikeaa. Moni ikäiseni, kenties nuorempikin, muistaa, millaista oli joutua lapsena pyytämään anteeksi. Itku kurkussa, häpeän ja syyllisyyden puna poskilla piti sanoa ääneen: Anna anteeksi. Kerran muistan joutuneeni hakemaan ”Koivuniemen herran”, kun anteeksipyyntöä ei meinannut kuulua. Sitä ei onneksi sitten tarvittu.

Jokainen toista ihmistä kohtaan väärin tehnyt tai toisen ihmisen mielen pahoittanut tietää, kuinka vaikeaa anteeksipyytäminen voi olla. Lasten käyttäytymisessä sen huomaa näkyvästi. Moni lapsi kiemurtelee tai juoksee tilanteesta pakoon. Ei ole helppoa myöntää tehneensä väärin ja kohdata toista ihmistä, jota kohtaan on rikkonut. Aikuisina pystymme peittämään, selittelemään tai kiertämään vaikeaa asiaa, mutta se ei tee anteeksipyytämistä yhtään sen helpommaksi. Anteeksi pyytäminen on vaikeaa.

Toiseksi anteeksi antaminen ei ole sen helpompaa. Miten pystyn antamaan anteeksi, jos en voi hyväksyä toisen tekoa tai käyttäytymistä? Pitäisikö minun oman itseni vuoksi jotenkin puristaa sisimmästäni anteeksiantaminen ja ilmaista se?

Anteeksi antaminen ei tarkoita pahan hyväksymistä. Koskaan ei tarvitse hyväksyä väärin tekemistä. Anteeksianto vapauttaa sen, joka on rikkonut. Vielä enemmän se vapauttaa katkeruudesta hänet, jota vastaan on rikottu. Anteeksiantamattomuudesta seuraa raskas ja tarpeeton taakka. Katkeroituminen myrkyttää ihmisen, ottaa hänet valtaansa ja kovettaa hänen sisimpänsä. Anteeksi antaminen sen sijaan voi päästää irti ikävästä muistosta niin, ettei sitä tarvitse kantaa enää mukanaan. Anteeksi antaminen vapauttaa.

Kolmanneksi jos anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen on vaikeaa, ei myöskään anteeksi saaminen ole yksinkertaista. ”On se uskovaisen helppoa, kun tekee syntiä, niin menee vaan pyhänä kirkkoon ja saa syntinsä anteeksi. Sen jälkeen voi hyvillä mielin tehdä viikon syntiä ja pyytää ne seuraavana sunnuntaina taas anteeksi.”

Tällaista pohdiskelua olen joskus kuullut. Väitteessä on totta se, että synnit saa Jumalalta anteeksi, kun niitä vilpittömästi pyytää. Väärin on sen sijaan se, että syntien anteeksiantamisen jälkeen elämä saa jatkua entisellään. Synneistä tulee luopua ja anteeksiannon pitää johtaa parannukseen. Tämä on elämänmittaista kamppailua, josta kristityt ovat vanhastaan käyttäneet nimitystä kilvoittelu.

Anteeksisaaminen antaa toivon paremmasta huomisesta. Ilman anteeksisaamista ihminen itse pidättää itseltään toivon. Ellei ole keskinäistä riitojen sopimista, anteeksi pyytämistä ja anteeksi antamista, ei vapauduta koston ja katkeruuden kierteestä.

Toiselle ihmiselle anteeksi antaminen on vaikeaa, mutta joka siihen antautuu, muuttuu myös itse. Anteeksisaamisen myötä ihmisten välinen epäluulo voi muuttua luottamukseksi. Anteeksi antaminen ja saaminen muuttaa molempia osapuolia. Kun on saanut rikkomuksensa ja syntinsä anteeksi sekä ihmisten että Jumalan edessä, tietää, kuinka pohjia myöten vapauttava kokemus se on.

”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Päivän lyhyessä evankeliumitekstissä on kiusallinen jos-sana, jopa kahteen kertaan. Näyttää siltä, että Jumala asettaa siinä ehdon anteeksiannolle. Ensin minun pitää antaa anteeksi minua vastaan rikkoneelle. Sitten Jumala antaa minulle anteeksi. Näinkö se menee? Onko Jumalan anteeksiantamus riippuvainen siitä, pystynkö minä antamaan toiselle anteeksi? Onko Jumalan anteeksiantamus ehdollinen, siis edellyttääkö se ensin minulta oikeita tekoja ja lähimmäisenrakkautta, jonka jälkeen Jumala vasta suostuu armahtamaan?

Jeesuksen sanat näyttävät kääntävän päälaelleen sen, mitä olemme Jumalan armosta tottuneet ajattelemaan. Onhan monesti saarnattu, että ”armo kuuluu kaikille”. Onhan vakuutettu, että Jumalan armo ylittää kaiken, se peittää kaikki synnit ja vapauttaa kaikesta syyllisyydestä, ja että tämä ilmainen armo on tarjolla jokaiselle. Mutta nyt kuulemme Jeesuksen suusta, ettei se olekaan ihan niin automaattista. Ei Jumala olekaan aina vain armahtava. Hän voikin pidättää armonsa. Hän ei armahdakaan kaikkia. Hän ei armahda armotonta. Mistä on oikein kyse?

Evankeliumiteksti on Jeesuksen vuorisaarnasta, heti Isä meidän -rukouksen jälkeen. Itse asiassa tämä katkelma on ainoa selitys, jonka Matteus liittää Herran rukoukseen. Se osoittaa, kuinka tärkeää on se, että Jumalan tahto anteeksiantamuksesta toteutuisi kristittyjen ja ylipäänsä ihmisten kesken.

Jumalan armo ja ihmisten armollisuus kuuluvat yhteen. Samasta on kysymys Isä meidän -rukouksessa, jossa pyydämme: anna meille anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme. Jumalan armoa rukoilevan tehtävä on itse olla armollinen. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat rauhan ja sovinnon edellytyksiä. Ilman niitä ei mikään yhteinen elämä ole mahdollista.

Jumala antaa armon käydä oikeudesta. Hänen ehdottoman armonsa ja anteeksiantamuksensa tähden voimme mekin antaa anteeksi. Jumalan anteeksiantamus ja ihmisten välinen anteeksiantamus liittyvät yhteen. Kyse on anteeksiantamuksen ketjusta. Saat anteeksi, siksi anna anteeksi. Anna hyvyyden kiertää, anna anteeksiantamuksen ketjun pidentyä. Jumalan hyvyys ohjaa meitä hyvyyteen toisia kohtaan.

Hyvä seurakunta. Tänään tässä jumalanpalveluksessa vihitään kaksi teologian maisteria pappisvirkaan, Kristuksen kirkon palvelijoiksi. Pyhäpäivän evankeliumiteksti muistuttaa teitä, Tuuli ja Ville, että anteeksiantamus on uskomme ydintä.

Koko kristinusko perustuu anteeksiannolle: meille on lahjoitettu syntien anteeksiantamus Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tähden. Raamatun mukaan kirkon perustehtävä on julistaa anteeksiantamuksen sanomaa: ”Kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista” (Luuk. 24:47). Uskontunnustuksessa lausumme uskovamme ”syntien anteeksiantamisen”. Isä meidän -rukouksessa pyydämme Jumalaa antamaan meille syntimme anteeksi, ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Tunnustuskirjojemme mukaan ”ihmiset saavat uskon kautta syntien anteeksiantamuksen ja tulevat vanhurskautetuiksi uskomalla Kristukseen” (Augsburgin tunnustuksen puolustus). Katekismuksessamme on kappale (41 Anteeksiantamuksen sana meille) anteeksiantamuksesta.

Tehtävänne pappeina on todistaa sanoin ja teoin syntien anteeksiantamusta. Samalla te saatte muistaa, että pappi elää siitä samasta anteeksiantamuksen evankeliumista, jota hän toisille julistaa ja opettaa. Jumala kutsuu teidät työhönsä ja kirkkonsa palvelukseen. Hän myös varustaa siihen tehtävään, johon teidät vihitään.