Lauritsalan kirkon 50-vuotisjuhlamessu

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!  (Mark. 11: 1-10).

Lauritsalan kirkko on lapsuuteni ja nuoruuteni kotikirkko. Kotini oli väliaikaisessa kirkossa nykyisen seurakuntakodin kohdalla Hallituskadun puolella. Perheemme asui siinä aina siihen saakka, kunnes työntekijöille rakennettu rivitalo valmistui. Nyt rivitalo on jo purettu kirkon pihapiiristä pois.

Lauritsalan kirkon rakentamisen aikaan olin kymmenvuotias poika. Minulla ja kaverillani Arilla oli koivuun rakennettu maja suunnilleen nykyisen seurakuntakodin salin paikalla. Se oli aitiopaikka, josta pystyimme seuraamaan kirkon rakentamista. Oksia ja laudanpätkiä oli tarjolla majatarpeiksi. Vasaran teimme sähköjohdon suojaputkesta, jonka päähän kiinnitimme ”metallimöhkäleen”. En tarkkaan tiedä, mikä se oli, ilmeisesti betonimuottien kiinnitykseen liittyvä tarvike. Siinä oli reikä, johon muovinen ohut putki sujahti hyvin ja suurella pultilla sen pystyi ruuvaamaan kiinni. Suuri pultin kanta oli kuin vasaran iskupinta. Sillä pystyi nakuttelemaan pikkupoikien tarpeiksi.

 

Kerran rakennustyömaan työnjohtaja tuli kyselemään, olimmeko ottaneet jotain työmaalta, kun siellä oli käynyt varkaita. Kerroimme, että emme olleet ottaneet muuta kuin vasaratarvikkeet. Siihen työnjohtaja totesi, ettei niitäkään olisi saanut ottaa, mutta antoi vasaran jäädä käyttöömme ja asia oli sillä kuitattu.

Kirkon peruskiven muuraus tapahtui 9.9.1968. Nyt piispana mieltäni lämmittää tieto siitä, että minulle rakkaan kirkon perustuksessa on teksti, jossa kiitetään tuomiokapitulia: ”Kaikille, jotka myötävaikuttivat kirkkosuunnitelman edistämiseen ja rakennustyön alulle saattamiseen osoitetaan parhaat kiitokset, erityisesti tuomiokapitulille, joka erinomaisella tavalla tuki ja rohkaisi hanketta eteenpäin vietäessä.” (Veli-Valio Kaukovaara: Kanavaseurakunnasta teollisuusseurakunnaksi, s 134).

Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka suuria ponnistuksia vaadittiin Lauritsalan nuoressa seurakunnassa tarvittavien toimitilojen hankkimiseksi. Vuosikymmenessä rakennettiin kirkkoherranvirasto ja kirkkoherran pappila, viranhaltijoiden rivitalo, Lepoharjun kappeli, kunnostettiin kappalaisen pappila ja Tuosan kesäkoti sekä rakennettiin sinne hirsisauna ja hankittiin vielä kaksi huoneistoa työntekijöiden asunnoiksi. Sitten lopuksi saatiin seurakunnalle oma kirkko. Edellisten sukupolvien työlle on syytä antaa kiitos ja tunnustus.

Kirkon valmistuttua ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin ensimmäisenä adventtina 1969. Kirkon vihki käyttöön paria viikkoa myöhemmin 14.12.1969 piispa Osmo Alaja. Silloista 1960-luvun kirkkokriittisyyttä ajatellen piispa sanoi vihkiäispuheessaan sanat, jotka ovat totta myös nykyaikana: ”Nimenomaan juuri nyt, jolloin kielteisyys on meilläkin äänekkäämpää kuin koskaan aikaisemmin, jokainen uusi kirkko on tulkittava uudeksi tunnustautumiseksi niihin arvoihin, jotka ovat ilmaistavissa sanoilla ’usko, toivo, rakkaus’. Sukupolvi, joka rakentaa kirkon, ei liioin siten lausu vain omaa uskontunnustustaan. Se huolehtii siitä, että elämä myös tulevissa polvissa olisi uskon kannattelemaa, toivon siivittämää ja rakkauden lämmittämää.” (Osmo Alaja: Sanat, sanotut ajallansa, s 69).

Yhä edelleen tämä kirkko julistaa lauritsalalaisille jo pelkällä olemassaolollaan kristinuskon perusarvoja, jotka kiteytyvät sanoihin usko, toivo, rakkaus. Tästä Lauritsalassa saadaan tänään iloita ja kiittää. Samalla kyse on tehtävästä huolehtia siitä, että ”elämä myös tulevissa polvissa olisi uskon kannattelemaa, toivon siivittämää ja rakkauden lämmittämää.” Tehkää jatkuvasti työtä kristillisen kasvatuksen ja opetuksen hyväksi. Juurruttakaa lapsia ja nuoria seurakunnan yhteyteen ja Jumalan armon osallisuuteen. Kutsukaa heitä uskon osallisuuteen. Vain näin toimimalla Lauritsalan seurakunnalla on tulevaisuus.

Hyvät seurakuntalaiset. Lauritsalan kirkon ensimmäisestä jumalanpalveluksesta on kulunut viisi vuosikymmentä. Varmaan minäkin olen ollut silloin mukana, suntion poikana vaikka kolehtia keräämässä, kuten usein tapahtui. Silloinkin luettiin adventin evankeliumi ja kuultiin kirkkokuoron laulama hoosianna. Tai kenties jo silloin se laulettiin yhdessä, kuten viime vuosikymmeninä on tullut tavaksi.

Viisikymmentä vuotta on tässä kirkossa laulettu ”Hoosianna”. Tuo sana on oikeastaan rukous, sillä se merkitsee: Herra auta ja pelasta. Se on ihmisen perusrukous. Tarvitsemme Jumalan apua ja pelastusta. Elämän monenlaisten ahdistusten ja huolten, taakkojen ja syntien painamina kaipaamme Herran apua ja pelastusta. Kristityn etuoikeus on tuoda asiansa ja koko elämänsä Jumalan eteen ja pyytää ”hoosianna”, Herra auta ja pelasta.

Yksi yksityiskohta Lauritsalan kirkossa kertoo siitä, että olemme epätäydellisiä ja syntisiä, mutta juuri sellaisina saamme tulla hyvän Jumalan luo pyytämään hänen apuaan ja pelastustaan. Alttarin takana näkyy betonivalussa virhe. Valuvirhe syntyi, kun juuri kriittiseen aikaan tuli sähkökatko.

Vanhat kirkonrakentajat tekivät usein tarkoituksella jonkin virheen työhönsä. He ajattelivat, että vain Jumala on täydellinen. Tämä syvä teologinen ajatus tulee esille myös Lauritsalan kirkossa. Betonin valuvirhe kertoo, että me ihmiset olemme vajavaisia ja puutteellisia. Juuri siksi tarvitsemme Jumalaa ja voimme turvautua häneen. Siksi tarvitsemme myös kirkkorakennusta. Vikojen ja virheiden alainen seurakunta voi tässä kirkossa tulla alttarin ääreen Herran armahdettavaksi ja kiittämään hänen hyvyyttään.