Messu, Lappeenrannan kirkko

Johanneksen evankeliumi 9:1–7, 39–41

Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” – Altaan nimi merkitsee: lähetetty. – Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä. 
    Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.” 

 

Tämä kirkko on rakentunut kahden kulttuurin ja kahden uskonnon keskelle. Ortodoksinen varuskuntakirkko muutettiin luterilaiseksi Suomen valtion katseen alla. Kirkolla oli sen valmistumisesta alkaen esivallan tuki ja yhteisöllä halu saada oma kirkko. Tässä kirkossa on vannottu valoja, annettu sotilaslupauksia. Jospa vain kirkon seinät osaisivat kertoa kaikesta siitä elämästä, jota täällä on eletty. On surtu sodassa menetettyjä ja kiitetty rauhasta. On vannottu rakkautta ja tahtoa kulkea yhdessä. On toivottu tulevaa ja pyydetty levollisuutta ajan murrosten keskellä. Tässä kirkossa kaupungissa elävät ja maalta tulleet ja omaa kirkkoa kaivanneet (Lappeen kirkon alue) ovat opetelleet elämään yhdessä. Helppoa se ei aina ollut. Kaikissa näissä elämän taitekohdissa ja historian murrosvaiheissa tällä kirkolla on ollut paikkansa. Pieni ihminen on saanut turvautua suurempaansa, Jumalaan. Eri kulttuurien, aikakausien ja erilaisten rakentumisvaiheiden ja remonttien jälkeen tärkein on pysynyt: Kirkon sielu, henki ja paikka, jossa ihminen voi kohdata Jumalan.  

Evankeliumissa Jeesus on ihmisten keskellä, erilaisten elämäntilanteiden ja eri näkemysten keskellä. Syntymästään asti sokea on tienvieressä, ehkä kerjäämässä. Hän on erossa yhteisöstä, ilman omaa syytään. Opetuslapset ja fariseukset pohtivat omasta historiastaan ja taustastaan käsin sokeuden syytä. He etsivät syntiä, virhettä, ja pohtivat, kuka oli aiheuttanut miehelle tämän vaivan. Jeesus ei etsi virhettä tai syntiä, vaan hän katsoo ihmistä. Hän katsoo sokeaa miestä, hänen elämäänsä, sokeuden aiheuttamia haasteita. Jeesus toteaa, että virhettä tai syntiä suurempaa on se, että Jumalan suuret teot tulevat tässä miehessä julki. Ja niin tapahtuu: Jumalan armo ja rakkaus tulevat Jeesuksen käsien ja sanojen kautta todeksi: sokea saa näkönsä.  

Jeesus itseasiassa on murroskohta kahden ajatusmaailman välillä. Tottumus, opitut tavat ja pelko estivät ihmisiä kohtaamasta ja auttamasta toisiaan. Jeesuksen esimerkki on varsin radikaali: aina voi tehdä jotakin toisin. Jumalan suuruus voikin ilmetä konkreettisina tekoina, pelkojen voittamisena, inhimillisenä kohtaamisena. Jeesus sanoo: Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Luottamus Jumalaan saa ihmisen tekemään hyvää, ei piiloutumaan vanhojen tapojensa taakse. Jeesus sekä puhui että teki. Hänen lähettäjänsä tahto, Jumalan tahto on, että me toimimme tässä maailmassa emmekä annan pimeälle mahdollisuutta lannistaa meitä. 

Lappeenrannan kirkon sijoittuminen varuskunnan läheisyyteen ja menneisyys vieraan vallan “kirkkona” muistuttavat katseesta, joka arvioi, mittasi vihollista, jotakin erilaista. Ehkä se katse etsi syyllistä. Tässä kirkossa katse on myös erottanut kaupunkilaiset maalaisista, tutut vieraista. On ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka ovat syntymästä saakka saaneet kokea sokean kohtalon. Heiltä ei ole kysytty, kuinka he voivat tai mistä vamma tai ominaisuus on peräisin. Kukaan meistä ei ole syntymässään saanut valita kansalaisuuttaan, ei vanhempiaan eikä hengellistä kasvualustaansa eikä sosiaaliluokkaansa. Eikä niitä fyysisiä ominaisuuksia, joita mukanaan kantaa. Jeesus ei etsi evankeliumissa syyllistä sokeuteen, fyysiseen vammaan. Jeesus ei katso syntiä, hän katsoo syntistä ihmistä, jokaista meitä. Hän katsoo rakastavin silmin. Hän katsoo meitä armollisesti ja auttaa meitä huomaamaan oman sokeutemme, oman armottomuutemme ja oman halumme tuomita. Jeesus on seurakuntansa keskellä, elämän keskellä. Hän on tässä kanssamme ja katsoo meidän murtumiamme ja haavojamme, pelkojamme.  Miten uskaltaisimme nostaa katseemme Jumalaan ja lähimmäiseen? Jeesus rohkaisee muuttumaan, parantumaan sisimmältämme, Jeesus rohkaisee sokeuden sijaan näkemään.  

Asiat voivat muuttua ja muuttuvat. Tämä kirkko on muuttunut aikojen saatossa. Seinät ovat muuttuneet, omistaja vaihtunut, kalusteet vaihtaneet paikkaansa ja maalia on laitettu pintaan.  Ihmiset tämän kirkon suojissa ja ympärillä ovat kulkeneet oman elämänmatkansa päähän. Kirkko on ollut osa elämää ja osa maisemaa. Tämä kirkko on yhä keskellä erilaisia kulttuureja ja kieliä, muualta tulleita opiskelijoita ja ohikulkumatkalla olevien ihmisten ihastelua. Kirkko muistuttaa traditiosta, johon on aina voinut liittyä, pohjasta, jonka päällä on saanut rakentua niin tämä kaupunki kuin sen ihmisetkin. Kirkko muistuttaa olemuksellaan Jumalan suuruudesta. Korkeuksiin kurkottavat seinät kehottavat katsomaan Jumalaa, sitten ihmistä. Kirkko muistuttaa Jeesuksen katseesta ja siitä, että me ihmiset turvaudumme hädässämme ja ilossamme yhä Jumalaan. Tämä Lappeenrannan kirkko seisoo yhä elämän keskellä. Tästäkin kirkosta, sen ytimestä, lähtee kauttamme armollinen sanoma Vapahtajasta meidän ja vielä seuraavienkin sukupolvien ajan. 

Yksi asia ei kuitenkaan muutu. Jeesus sanoo: Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo. Siis: niin kauan, kuin Jeesusta julistetaan, Hänen sovitustyöstään kerrotaan, niin tässä Lappeenrannan kirkossa ja koko maailmassa, niin kauan meillä on valo. Niin kauan kuin tämänkin kirkon keskiössä on Kristus, niin kauan meillä on toivo tulevaisuudesta.  

Piispa Mari Parkkinen