Talvisodan syttymisen muistopäivän messu

Meidän tulee aina kiittää Jumalaa teidän vuoksenne, veljet. Siihen on täysi syy, koska teidän uskonne kasvaa kasvamistaan ja koska rakkaus toisianne kohtaan yhä lisääntyy teissä kaikissa. Me voimmekin ylpeinä kertoa Jumalan seurakunnissa teistä ja teidän kestävyydestänne ja uskostanne kaikissa vainoissa ja ahdingoissa, joiden keskellä elätte. Ne todistavat Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta, siitä, että hän hyväksyy teidät valtakuntaansa, jonka vuoksi te nyt myös kärsitte. Jumala on oikeudenmukainen: hän antaa teidän ahdistajienne joutua ahdinkoon, mutta ahdistetut – niin teidät kuin meidätkin – hän päästää siitä, kun Herra Jeesus väkevien enkeleittensä kanssa ilmestyy taivaasta tulenlieskojen keskellä ja rankaisee niitä, jotka eivät tunne Jumalaa eivätkä suostu olemaan kuuliaisia Herramme Jeesuksen evankeliumille. Heidän rangaistuksenaan on ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta, kun hän tuona päivänä saapuu ottamaan vastaan pyhiensä kunnioituksen ja kaikkien uskovien ylistyksen. (2. Tess. 1:3-10).

 

Tämä raamatunkohta toisen tessalonikalaiskirjeen ensimmäisestä luvusta oli 80 vuotta sitten kyseisen viikon epistolateksti, tosin silloisen raamatunkäännöksen paljon monimutkaisemmin ilmaistuna. Apostoli Paavali kiittää siinä Jumalaa tessalonikalaisten uskon ja rakkauden kasvamisesta kaikissa heidän ahdistuksissaan. Hän lohduttaa heitä viittaamalla Jumalan vanhurskaaseen tuomioon Kristuksen tulemisessa. Teksti luettiin tuomiosunnuntaina 26.11.1939 jumalanpalveluksissa kautta maan.

”Kaikessa rauhassa herättiin marraskuun 30. päivänä. Yleinen oli luulo, ettei sota syttyisi. Mutta se syttyi sittenkin. Noin yhdeksän aikaan aamulla lensi ensin kaksi venäläistä sotilaskonetta hyvin alhaalla ja ne tulittivat konekivääreillä sekä pappilaa että yleensä kirkonseutua. Sekä pappilan että kirkon seinissä oli jälkiä tulituksesta. Muuan kirkon akkunaruuduista sai pyöreän reiän. Sota oli alkanut! Sinä iltana kuitenkin pidin vielä viimeisen hartaushetken Vesikkalan kylässä Johannes Virolaisen talossa. Väkeä oli paljon, kuten tavallisestikin Muolaassa, kaikki olivat järkyttyneitä. Illan pimetessä näkyivät rajalta palavat kylät veripunaisina, tykkien ammukset piirsivät valojuovia, taivas punersi, rajalla paloi.

Ja siitä se alkoi. Perjantaina vaelsivat pitkät, pitkät pakolaisjonot kirkonkylän läpi. Hiljaisina he kulkivat: naisia, lapsia, vanhuksia, karjaa. Kukaan ei kysellyt mitään, kaikki tämä oli liian kauheata. Mieluummin pois kotiseudulta kuin vihollisen jalkoihin. Rajan kansan tuskien tie oli alkanut.” (Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939-1940. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin arkisto).

Näin kuvasi Muolaan kirkkoherra Toivo Rapeli tapahtumia marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Siitä alkaneeseen 105 päivän raskaaseen talvisotaan seurakuntalaisia oli evästetty myös saarnatekstiksi valitsemillani toisen tessalonikalaiskirjeen sanoilla. Niissä on kaksi tärkeää asiaa, jotka ovat ajankohtaisia myös tänään.

Ensinnä apostoli Paavali kiittää seurakuntaa siitä, että ahdingoissa ja vainoissa heidän uskonsa ja rakkautensa on kasvanut. Seurakunta eli ahdistusten keskellä, mutta se sai heidät turvautumaan Jumalaan. Vaikeudet myös lisäsivät heidän keskinäistä rakkauttaan ja huolenpitoaan toisistaan. Näin kävi myös Suomen kansalle talvisodan aikana.

Talvisodan aikana kansamme rukoili ahkerasti. Kun omat voimat näyttivät vähäisiltä, yksilöinä ja kansana turvauduttiin kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Talvisodan aikaisen presidentti Kyösti Kallion kehotus rukoukseen on tunnettu. Hänet muistetaan myös joulusanoistaan Suomen armeijalle talvella 1939: ”Kehotan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat Isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingossa, että rauhan päivinä ammentaneet siitä elämää ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan Sanan uudesti luovaa voimaa, omaksukaamme nöyrällä sydämen uskolla sen siunaukset. ´Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä’ (Sananlaskut 14:34).” Tämä on yhä tärkeä muistutus meille nykyaikana.

Kristillisestä uskosta kumpuava yhteinen arvopohja sai aikaan yhteenkuuluvuuden ja yksimielisyyden hengen. Mieleeni on jäänyt vahvasti vuosikymmenen takaa veteraanitilaisuus, jossa puhui poikien ja veteraanien pappina tunnettu opetusneuvos, rovasti Pentti Tapio. Arvioidessaan Suomen selviytymistä viime sodista hän sanoi: ”Pelastuimme, kun Jumala varjeli ja kaveria ei jätetty.” Tässä on yksinkertainen resepti kansamme tulevaisuutta varten.

Toiseksi apostoli Paavali muistuttaa Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Vaikka vääryys ja pahuus näyttävät saavan ylivoiman, niillä ei ole lopullista valtaa tässä maailmassa. Vaikka sodat ja väkivalta tekevät tuhoaan, ne eivät ole voittajia. Vaikka suuret ja voimakkaat käyttävät valtaa, ne eivät omista tulevaisuutta. Pohjimmiltaan maailma on kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Kerran kaikki paha saa tuomionsa.

 

Talvisota osoitti, että miesylivoima tai aseiden määrä ei aina ratkaise. Pieni kansakunta kykenee puolustamaan itseään, jos kansa on yhtenäinen. Siinä on ratkaisevaa se opetus, jonka kansamme sai talvisodassa ja joka on kiteytetty käsitteeseen talvisodan henki. Tätä opetusta ei saa unohtaa, vaan pikemminkin vaalia ja muistaa! Isänmaalla voi olla tulevaisuus vain, jos se on yksimielinen ja sisäisesti kestävä. Tällainen oli Suomen kansa viime sotien aikana. Vain sellaisella kansalla on tulevaisuus.

Hyvät seurakuntalaiset. Saarnani alussa kuvasin Muolaan kirkkoherra Toivo Rapelin tuntemuksia talvisodan ensimmäisenä päivänä. ”Rajan kansan tuskien tie oli alkanut.”

Kymmenen vuotta myöhemmin, 2.12.1949 hän kirjoitti sotavuosien kokemuksista: ”Täällä maailmassa me olemme siirtoväkeä. Kiitämme Jumalaa jokaisesta päivästä, jonka saimme olla Karjalassa ja rukoilemme Jumalaa joka päivä, että Hän antaisi isänmaallemme ja erityisesti Karjalalle uuden päivän koittaa.

Muolaan seurakunnan kohtaloa ajatellen tulevat mieleen psalmin sanat: ’He harhailivat erämaassa, autiossa tiettömässä maassa … Heidän oli nälkä ja jano, heidän sielunsa nääntyi heissä. Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidän ahdistuksistaan’. Ps. 107:4-5.” (Selostuksia eräiden siirtoseurakuntien kohtaloista ja sotatapahtumista 1939-1940. Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulin arkisto).

Tähän kiteytyy yhtäältä talvisodan alkamisen ahdistus ja toisaalta sen turva: ”Hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidän ahdistuksistaan.” Tässä on lupaus myös meille tämän ajan sukupolvelle.