Jeesus sanoi: ”Taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 13:47-50).

Kotkan seurakunta viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhlaa. Itsenäisen seurakunnan syntymistä valmisteltiin peräti 35 vuotta. Ajatus Kotkan erottamiseksi Kymistä omaksi seurakunnaksi virisi jo vuonna 1881. Asia ei kuitenkaan edennyt. Pidettiin kirkonkokouksia, laadittiin anomuksia ja lehtikirjoituksia, lähetettiin edustajia suorittamaan tiedusteluja tuomiokapitulissa – mutta mitään ei tapahtunut. Kaiken lisäksi esitykset olivat huonosti valmisteltuja, jopa lain vastaisia, asiakirjat jätettiin liian myöhään, seurakuntalaiset olivat eripuraisia ja valitukset asiasta kuin asiasta pitkittivät nekin käsittelyä. Vasta vuonna 1892 Kotkasta tuli oma kirkkoherrakunta. Vielä kesti vuoteen 1915 saakka, ennen kuin Kotkan seurakunta saavutti täyden itsenäisyyden ja ensimmäinen kirkkoherra Kaarlo Edvard Kilpeläinen astui virkaansa 1.5.1915.

Kirkon hallinnon hitaus ja päätöksenteon kankeus eivät siis ole mitään uutuuksia. Kirkolla tuntuu olevan aikaa. Näin kvartaalitalouden aikana kirkon kvartaalin on sanottu olevan 250 vuotta. Mutta onko kirkolla aikaa?

Tuomiosunnuntai viesti on, että kerran tämä maailmanaika päättyy. Kristus tulee aikojen lopulla, kuten tuomiosunnuntain perinteinen evankeliumi sanoo, ”kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa ja istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle” (Matt. 25:31). Silloin loppuu se aika, jota me olemme tottuneet mittaamaan. Silloin loppuu myös kirkon aika. Seurakuntaa ei enää tarvita. Se on tehtävänsä täyttänyt.

Vielä nyt kirkon aika ei ole päättynyt. Siksi tarvitaan seurakuntaa, myös täällä Kotkassa. Siksi on tehtävä sitä työtä, jonka Kristus on kirkolleen uskonut.

Saarnatekstissä Jeesus vertaa Jumalan valtakuntaa nuottaan ja ihmisiä kaloihin. Täällä satamakaupungissa meren rannalla vertaus on helppo ymmärtää. Avarasuinen nuotta tai trooli kerää kaikenlaisia kaloja. Joukossa on hyvää saalista, kelvollisia kaloja. Mutta kalastaja saa myös huonoja, kelvottomia kaloja. Jeesuksen vertauksessa kysymys ei ollut pienistä alimittaisista sinteistä vaan kaloista, jotka olivat syötäväksi kelpaamattomia. Gennesaretin järvessä oli runsaasti lähes metrin pituisiksi venähtäneitä limaisia keuhkokaloja, jotka muistuttivat käärmeitä. Juutalaisen lain mukaan ne ovat saastaisia, ja siksi niitä ei saanut syödä. Tällaiset kelvottomat kalat heitettiin pois. Näin käy Jeesuksen mukaan kerran ihmisille: ”Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin.”

Jeesuksen opetus viimeisestä tuomiosta on kovaa puhetta näin juhlapäivänä. Evankeliumi pysäyttää meidät, muistuttaa tulevasta ja kehottaa rehelliseen arviointiin. Olenko minä tuomiopäivänä Jumalalle kelpaava? Vai olenko minä kelvoton, pois heitettävä?

Tämän kysymyksen lisäksi on kysyttävä myös: Miten ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava? Kristinuskossa puhutaan vanhurskauttamisesta. Raamattu käyttää Jumalalle kelpaavasta nimitystä ”vanhurskas”, kuten Jeesuskin evankeliumissa sanoo. Vanhurskas ihminen on siis sellainen, joka kelpaa Jumalalle. Hän kelpaa Jumalalle jo nyt. Siksi häntä ei tuomiopäivänä heitetä pois, vaan hän pääsee ikuiseen elämään Jumalan luona.

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: ”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:22-25).

Me kaikki olemme itsessämme kelvottomia – kaikki me olemme syntisiä ja vailla Jumalan kirkkautta. Mutta Jumala itse lahjoittaa meille vanhurskauden ja tekee meistä kelvollisia. Hän lähetti Poikansa sovittamaan meidän syntimme. Tämän sovituksen voimme ottaa vastaan uskolla. Pyhä kaste liittää meidät tähän uskoon. Tänään ehtoollispöydässä saamme olla osallisina sovituksen ateriasta: Kristuksen ruumis ja veri, meidän puolestamme annettu ja vuodatettu.

Meidän tehtävämme ei ole arvioida, ketkä ovat kelvollisia ja ketkä kelvottomia kaloja Jumalan valtakunnan nuotassa. Liian usein kristityt lankeavat tähän syntiin. Piispa Martti Simojoen mukaan on häpeällistä, että taitoa langettaa tuomioita toisten ihmisten hengellisyyden ja sielun tilasta saatetaan pitää jopa elävän kristillisyyden tuntomerkkinä. Hän itsekin koki sellaista täällä Kotkassa tarkastusmatkallaan 1952. Kirjeessään ystävälleen Aarne Siiralalle hän kirjoitti: ”Mutta korkeajumalisuus katsoo karsaasti yrityksiämme etsiä ihmisiä sieltä, missä he ovat. Minuakin löivät Kotkassa siltä taholta, kun raukka olisin tarvinnut siunaavia ihmisiä heikkoudessani.” (Juha Seppo, Kirkonmies ja muuttuva maailma, s 212).

Meidän tehtävämme ei ole arvioida toistemme uskoa. Piispa Simojoen kokemus on puhutteleva. Kuinka usein me itse kukin tarvitsisimme siunaavia ihmisiä heikkoudessamme! Siksi meidän on suhtauduttava jokaiseen lähimmäiseemme ihmisenä, jossa Jumalan pelastava työ on käynnissä. Me emme ole tuomareita viimeisellä tuomiolla. Tuomarimme on Jeesus, hän joka armahti itkevän syntisen naisen. Tuomarimme on Jeesus, joka lupasi ryövärille ristillä: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43). Tuomarimme on Jeesus, joka kärsi ja kuoli meidän puolestamme ristillä.

Hyvät seurakuntalaiset. Kotkan seurakunnan tehtävä ollut jo sata vuotta kerätä saalista Jumalan valtakunnan nuottaan. Yhä edelleen seurakuntaa tarvitaan hoitamaan tätä tehtävää. Nuotta kerää kaikenlaisia kaloja. Siellä olemme mekin.

Huolenaiheena seurakunnassa ei pidä olla, kuka ottaa evankeliumin vastaan, kuinka moni uskoo, kuka on Jumalalle kelvollinen. Jumala itse arvioi nämä asiat viimeisenä päivänä. Suurimpana huolenaiheena tulee seurakunnassa olla, ettei vain kukaan jäisi osattomaksi evankeliumin ilosanomasta: Jumala itse vanhurskauttaa jumalattoman, syntisen ihmisen. Tätä tehtävää varten Kotkan seurakuntaa tarvitaan tässä kaupungissa.