Imatrankosken kirkon desakralisaatio

Matteuksen evankeliumista 20:1–16 

 Jeesus sanoi:
    ”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. ’Menkää tekin viinitarhaan’, hän sanoi heille, ’minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.’ Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: ’Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?’ ’Kukaan ei ole palkannut meitä’, he vastasivat. Hän sanoi miehille: ’Menkää tekin minun viinitarhaani.’
    Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: ’Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.’ Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.’ Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: ’Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?’
    Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” 

 

Tässä me nyt kaikki olemme. Piispa, pappi, seurakuntalainen, suntio, kanttori, koko kirkkokansa. Kaikki me olemme tässä samalla viivalla, samalla tavoin tyhjin käsin Jumalamme edessä. Jokainen meistä saa “saman palkan”, kutsun Jumalan lapseksi. 

Tämä Imatrankosken kirkko on meille kaikille rakas. Jokaisella meistä on omat muistomme tästä kirkosta. Minun sydämessäni tämä kirkko liittyy syvästi pappeuteeni. Minut on vihitty aluepapiksi juuri tähän kirkkoon. Täällä asetin ensimmäisen ehtoollisen sydän väristen, lauloin loppuliturgian aivan metsään ja suntio opetti messukasukan käytön. En olisi koskaan voinut kuvitella, että tänään olen täällä piispana toimittamassa desakralisaation, kirkon poistamisen käytöstä. Sydän on raskas. 

Tämä kirkko pitää sisällään paljon elämää. Nämä seinät ovat todistaneet suuria elämän nivelkohtia. Lapsia on tuotu kasteelle ja heidät on liitetty osaksi kristittyjen yhteisöä. Täällä on sanottu tahdon puolisoiden kesken ja jätetty viimeisiä jäähyväisiä. Täällä on ollut paljon elämää! Kuinka moni teistä on konfirmoitu täällä? Entä vihitty? Kuinka moni kokee tämän kirkon omaksi kotikirkokseen? Täällä on paljon ihania, kauniita muistoja. Siksikin sydän on raskas. 

Tämä kirkko kantaa myös Jääsken seurakunnan historiaa. Imatran seurakunta perustettiin vuonna 1949 lakkautetun Jääsken seurakunnan työn jatkajaksi. Uuteen Imatran seurakuntaan liittyi 13 000 sodassa luovutetulta alueelta kotoisin olevaa jääskeläistä.  Tämä 1954 käyttöön vihitty Imatrankosken kirkko muodostui jääskeläisten omaksi kirkoksi. 

Tähän kirkkoon on kokoonnuttu kiittämään ja rukoilemaan yli 70 vuoden ajan. Tuo taiteilija Arvi Liljelundin, vuonna 1888, maalama alttaritaulu, “Tulkaa minun tyköni” on saanut olla siunaamassa seurakuntalaisia elämän keskellä.  

Sisäilmaongelmien takia kirkko suljettiin vuonna 2021 ja nyt on aika ottaa kirkko kokonaan pois käytöstä. Konkreettisena merkkinä tämän rukoushetken päätteeksi kirkkosali riisutaan kirkollisista esineistä. Alttaripöytä tyhjennetään. Krusifiksi, Raamattu, ehtoollisvälineet, kynttilät ja kukka-asetelmat kannetaan pois. Viimeisenä kannetaan 1696 vuoden messukasukka. Jääsken seurakunnan perintö jatkaa käytössä kirkossa toisaalla. Alttaritaululle löytyy uusi paikka. Evakkomatka jatkuu. 

Matkalla olo on itseasiassa Jumalan sekä seurakunnan olemuksen ydin. Jumalan Hengen liikkumiseen viitataan Raamatun ensilehdillä ja Jumalan Pojan syntyminen maailmaan oli Jumalan inkarnaatio, ulostuleminen. Seurakunnasta puolestaan käytetään Raamatussa kuvausta vaeltava kansa. Me vaellamme täällä maailmassa kohti taivasta, matkavirren sanoin: Oi Herra, jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan! Tuttu lausahdus “Evankeliumi menee eteenpäin” – kuvastaa myös ilosanoman olemusta. Se kulkee, jatkaa matkaa, ei pysähdy yhteen paikkaan, aivan kuten Jeesuskin kulki kohdatessaan ihmisiä.   

Maanpäällä vaeltavalla kirkolla (in via) on rakennuksia, joissa seurakuntaelämää vietetään, virkoja ja palvelutehtäviä, jotka kantavat vastuuta kirkon toiminnasta. Jokainen paikalliskirkko on se ympäristö, jossa nuo palvelutehtävät toteutuvat ja viime kädessä ykseys ja yhteys toteutuu maailmanlaajuisessa  

Kristikunnan yhteydessä (communio communionum ecclesiarum). Jokainen kirkko, Jääsken kirkko, Imatrankosken kirkko, Tainionkosken kirkko ovat lenkkejä Jumalan työssä. Kyse on Jumalan työstä, jossa me saamme olla mukana.  

Ekklesia, kreikankielinen sana, joka kuvaa seurakuntaa, ei viittaa rakennukseen, vaan ihmisiin, jotka on kutsuttu koolle. Me ihmiset olemme seurakunta. Rakenteet ja seinät ovat väline, mutta usko ja pelastus tapahtuvat Jumalan ja ihmisen välillä. Aivan, kuten tuossa päivän evankeliumissa puhuttiin, meille ei lasketa palkkaa sen mukaan, kuinka kauan tai missä olemme palvelleet Jumalaa. Paikka tai ajan mittaus eivät kuulu Jumalan palkanmaksujärjestelmään, vaan siihen kuuluu sydämen asenne. 

Tänään sydämissä on kiitosta tästä ihanasta omasta kotikirkosta, mutta sydämissä on varmasti myös haikeutta ja ehkä pelkoakin, mitä tapahtuu tulevaisuudessa.  

Vaikka tämä kirkkorakennus, Imatrankosken kirkko, poistuu käytöstä, niin seurakunta pysyy. Seurakunta elää Jumalan sanan varassa ja sen sana rohkaisee meitä katsomaan luottavaisin tulevaisuuteen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11) Tämän Jumalan lupauksen varassa voimme kiitollisina ja haikeina, mutta samalla turvallisin ja rohkein mielin suuntautua kohti tulevaa.   

Tänä vuonna vietetään yhteisen kristikunnan uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlaa. Lausuessamme Nikean uskontunnustuksen liitymme parituhatvuotiseen jatkumoon, vaeltavan kirkon traditioon. Riippumatta paikasta, me saamme sielussamme, sydämessämme ja mielessämme liittyä tuohon pitkään kristilliseen traditioon. Se on meidän kalliomme nyt ja aina, riippumatta siitä, mihin elämä meitä vie tai millaiset seinät ovat ympärillämme. Uskontunnustuksen kautta me liitymme siihen kirkkoon, joka ei ole tässä maailmassa rakennuksissa tai paikoissa, vaan se on ihmisen sielussa. Tästä kotikirkosta kiittäen saamme samalla liittyä näkymättömään kristittyjen yhteyteen, joka elää myös tämän rakennuksen ulkopuolella. On aika jatkaa matkaa. 

Piispa Mari Parkkinen