Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian.” Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana: – Sanokaa tytär Siionille: Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla. Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi: – Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa! (Matt. 21:1-9).

Tänään vietämme Enonkosken luostariyhteisön Pyhän Kolminaisuuden kappelin 20-vuotisjuhlaa. Tämä päivä on luostariyhteisön ja sen ystävien, Ihamaniemen kyläläisten ja Enonkosken kappeliseurakunnan jäsenten yhteinen juhla.

Adventin evankeliumissa erityisesti kolme yksityiskohtaa koskettaa, kun ajattelen Enonkosken luostariyhteisöä ja Pyhän Kolminaisuuden kappelin 20-vuotista olemassaoloa.

Ensinnä evankelista Matteus kertoo, että ”Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan”.

Jeesus valitsee ja lähettää heitä, jotka suostuvat edelläkävijöiksi, valmistamaan tietä hänelle. Enonkosken luostariyhteisön perustajat ja vastuunkantajat ovat olleet ja ovat edelleen tällaisia edelläkävijöitä luterilaisessa kirkossamme. Tänne tullaan, kun Jumala kutsuu ja lähettää. Siksi tarvitaan ihmisiä, jotka mahdollistavat yhteisön elämän. Kiitos kaikille niille, jotka ovat luostariyhteisön ja kappelin puolesta toimineet eri tavoin.

Pyhän Kolminaisuuden kappeli on luostariyhteisön keskus ja rukouselämä on sen sydän. Syvimmiltään tämä paikka on rukousyhteisö. Se tukee yksityistä ihmistä kristityn kilvoituksessa. Monen kokemuksena on, että luostariyhteisössä on helpompi keskittyä rukoukseen ja Jumalan kohtaamiseen kuin muualla. Viimeksi kuluneena syksynä itse koin samoin, kun osallistuin retriittiin täällä Enonkosken luostariyhteisössä. Hetket kappelissa olivat merkityksellisiä. Kun rukoushetkessä luettiin Psalmia 65, sanat kuvasivat siinä hetkessä omaa kokemustani: ”Ravitse meitä huoneesi antimilla, temppelisi pyhyydellä!” (Ps. 65:5b). Tunsin, että tämä pyyntö kuultiin. Tässä kappelissa minua ravittiin Jumalan huoneen antimilla.

Kappeli on luostariyhteisön keskus, mutta rukous yhteisön sydänäänenä ei ole sidottu paikkaan tai aikaan. Luostariyhteisö on toiminut edelläkävijänä luomalla malleja ja hyödyntäen tekniikkaa rukouselämän rakentamiseksi luontevaksi osaksi nykyajan ihmisen arkea, myös niille, jotka eivät ole koskaan rukoilleet tai sanovat, etteivät osaa rukoilla.

Yksityisen kilvoittelijan lisäksi luostariyhteisö palvelee koko kirkkoa ja seurakuntia rukoilemalla niiden puolesta. Tämä on koko rukousyhteisön keskeinen ja merkittävä kuuliaisuustehtävä. Jatkuvan rukouksen siunaus kantaa seurakuntia. Minä olen hyvin kiitollinen siitä, että luostariyhteisössä rukoillaan säännöllisesti piispan puolesta. Se rohkaisee ja kannustaa viranhoidon paineiden keskellä. Tietoisuus rukoilevasta yhteisöstä on suuri lahja piispanviran hoitajalle. Kiitos siitä.

Toiseksi evankeliumissa ovat Jeesuksen sanat: ”Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä”.

Jeesus tarvitsee rukoilijoita, heitä jotka tekevät elämässään tilaa hiljaisuudelle ja rukoukselle. Tarkkaan ottaen Jeesuksen sanat tarkoittivat aaseja. Nykyajan ilmapiirissä ja arvomaailmassa rukoilijat usein näyttävät aaseilta, siis vähäpätöisiltä, tehottomilta ja yksinkertaisilta. Mutta juuri tässä on luostariyhteisön ydin. Luostarielämä rakentuu yksinkertaisen, mutta ajastamme kadonneen ymmärryksen varaan: mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme maailmaan. Siksi ”Herra tarvitsee niitä”, mutta myös maailma tarvitsee niitä, rukoilijoita.

Luostariliikettä tutkineet historioitsijat ovat ihmetelleet, miten pohjimmiltaan maailmasta pois kääntyneestä liikkeestä tuli se voima, joka keskiajalla eniten vaikutti pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen. Mutta onko se kuitenkaan niin hämmästyttävää? Jumalaan päin kääntyminen on kääntymistä kohti todellisuutta, ei siitä pois. Jumalan todellisuuden kohtaaminen saa ottamaan myös maailman todesta.

Kahdenkymmenen vuoden ajan on Enonkosken luostariyhteisö toiminut osaltaan vastavoimana kiireen, materian, viihteen ja itsekeskeisyyden kyllästämälle nykyajalle. Pyhän Kolminaisuuden kappelin rukoushiljaisuudessa ja hartauselämässä kasvaa vastakulttuurin siemeniä. Ne ovat niitä Jumalan valtakunnan siemeniä, joista Anna-Maija Raittila kirjoittaa Enonkosken luostariyhteisön virressä: ”Jumalan valtakunta / on siemen vähäinen. / Se meihin kätketään. / Se meissä varttuu hiljaa.” Siellä missä nämä siemenet kasvavat viljaksi, Jumala otetaan todesta, lähimmäiseen suhtaudutaan kuin sisareen ja veljeen, luomakuntaa varjellaan Luojan suurena lahjana. Tällaiseen rukousyhteyteen meitä jokaista kutsutaan mukaan.

Kolmanneksi evankeliumissa kerrotaan, että ”Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt”.

Tehtävän saaneet lähtivät ja toteuttivat uskollisesti saamansa käskyn. Myös luostariyhteisössä yhtä hyvin kuin seurakunnan tai koko kirkon elämässä tarvitaan uskollisuutta Jeesuksen käskylle. Monien eteen tulevien kysymysten ja tulevaisuuden haasteiden keskellä on pysyttävä olennaisimmassa, ytimessä. Silloin kysytään uskollisuutta annetulle tehtävälle.

Usein kristityn kilvoituksessa paljastuu elämän inhimillisyys ja raadollisuus. Tehtävän toteuttaminen ei ole mahdollista omin voimin. Kristityn kutsumus saa voimansa alttarilta. Anna-Maija Raittila on sanoittanut sen oivallisesti: ”Siis käymme rukoukseen / luo uuden alttarin, / Kutsujan palvelukseen / taas täysin sydämin.” Tänäänkin elävä ja todellinen Herra Jeesus Kristus on keskellämme. Meille, uskon ja elämän kilvoituksessa heikoille seuraajilleen, hän antaa uutta voimaa; sitä mitä hän näkee meidän itse kunkin tarvitsevan.

Hyvät sisaret ja veljet Kristuksessa. Tänään Enonkosken luostariyhteisön juhla ja Pyhän Kolminaisuuden kappelin olemassaolo kertovat rukouksen keskeisestä asemasta kristillisessä uskossa. Kiitollisena ajattelemme kahden vuosikymmenen taivalta ja pyydämme siunausta tulevaan aikaan.

Myös adventin evankeliumissa on rukous. Hoosianna merkitsee suomeksi pyyntöä "oi auta" tai "pelasta". Jo varhain hoosianna-huudahdusta alettiin käyttää myös kuninkaille ja Jumalalle sekä erityisesti odotetulle Messiaalle osoitettuna riemu- ja ylistyshuutona.

Ajatellessani kuluneen vuoden ja erityisesti syksyn tapahtumia niin omassa maassamme kuin koko maailmassa, hoosianna tuntuu erityisen osuvalta. Elämän epävarmuuden, maailman levottomuuden ja tuntemattoman tulevaisuuden edessä tarvitsemme rukousta. Voimme pyytää Jumalalta ”Hoosianna”, siis auta, pelasta. Samalla saamme luottaa hänen läsnäoloonsa ja siunaukseensa ja sydämen pohjasta laulaa ylistystä Jumalalle: ”Hoosianna.”

Takaisin ylös