Savonlinnan seurakunnan työntekijöiden viikkomessu

Johanneksen evankeliumista 11:47–53  

Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.” Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: ”Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?” Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset.
Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.  

Kävin viimeviikolla katsomassa elokuvan Valitut. Oli aika karua katsottavaa. Elokuva kertoo Tornionjokilaaksossa 1930 luvulla vaikuttaneesta herätyssaarnaaja Toivo Korpelasta ja hänen liikkeestään, korpelalaisuudesta. Elokuvassa kerrotaan, kuinka vanhoillislestadiolainen Toivo halusi puhujaksi, Jumalan sanansaattajaksi. Kylän mies Teodor jatkaa sananjulistusta sekä kirkon ja kansan herättelyä. Ehkä liikkeessä oli jotakin hyvääkin, mutta lopputulos oli todella karu. Vankeutta, sakkoja ja mielisairaala.

Lestadiolainen liike on mielenkiintoinen siitäkin syystä, että se on jakaantunut historiansa saatossa kymmeniä kertoja. Se on vahva maallikkoliike ja usein hajaannus ja haarautuminen ovat liittyneet henkilöihin; on pollarilaisuus saarnaaja Johan Pollarin (1865–1945) mukaan, on kososlaisia saarnaaja J.A. Kososen mukaan, sillanpääläisyyttä kirkkoherra Paavo Sillanpään mukaan ja niin edelleen. Jokainen näistä haaroista on katsonut, että heidän piirissään on oikea oppi ja opetetaan Raamatun mukaisesti.

En halua nostaa lestadiolaista liikettä tikunnokkaan, tämä on tuttua kiivailua muuallakin kirkon piirissä. Huomio nousi katsotun elokuvan pohjalta.  Saman tyylistä kiivailua on ollut viime viikkoina esimerkiksi Mäkipelto, Pakkala, Hakola kolmikon Jumalan synty -kirjan ympärillä. Siis: mikä on harhaoppia ja mikä puhdasta oikeaoppisuutta.

Itse asiassa tämän päivän evankeliumi puhuu samasta asiasta. Siinä ylipapit ja fariseukset kiistelevät mitä tehdä opettajalle, Jeesukselle, joka opettaa heidän oppiaan vastaan? Tämä asetelma toistuu yhä uudestaan evankeliumiteksteissä kulkiessamme kohti pääsiäistä. Jeesusta syytetään Jumalan pilkasta, väärästä opista, harhaanjohtamisesta. Siksi evankeliumikohta päättyy karusti: siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus. Toisin opettavat on lynkattava. Miksi oppineet eivät vain yksinkertaisesti riemuinneet siitä, että Jeesus oli tehnyt ihmeitä ja ihmiset halusivat lähteä seuraamaan häntä? Koska vaakakupissa oli ns. oikeaoppisuus. Oikeassa opissa ja sen vaalimisessa ei ole mitään väärää, itse asiassa se on tärkeää, koska me elämme oppimme mukaan, mutta jos siitä tulee fanaattista, täytyy hälytyskelloja kuunnella.

Oikeaoppisuuden alleviivaamisen ajatusmalli nousee ihmisyydestä, sen vajavuudesta ja syntisyydestä. Minä tai me olemme oikeassa, meidän tulkintamme on ainoa oikea. Eikä tämä ole vierasta kenellekään ihmisille. Aikoinaan jo opetuslapset kiistelivät siitä, kuka saa istua Jeesuksen vieressä, kuka on suurin ja kuka on rakkain. Eli kuka tekee asiat tai tulkitsee oikein tai uskoo oikein, että voisi olla se suurin, että olisi se rakastetuin ja että saa paikkansa valtaistuimen vieressä.

Ikävä kyllä kristikunta tuntee useita tapauksia, joissa oikeaoppisuus on saanut aikaan tuhoa; ehkä irvokkain kuva oli keskiajan inkvisitio, jossa harhaoppeja karkotettiin ihmisistä kidutuksen keinoin. Ihminen on valmis menemään ikävän pitkälle osoittaakseen olevansa oikeassa.

Lynkkausmieliala voi nousta myös siitä, että odotukset eivät täyty. Juudas odotti Messiasta, joka vapauttaisi Israelin kansan hirmuvallan alta. Mutta tulikin Jeesus, joka sanoi, ettei hänen valtansa ole tästä maailmasta. Hänen oppejaan ei voi käyttää maalliseen politiikkaan.  Juudas oli pettynyt siihen, ettei Jeesus ollutkaan sitä, mitä hän oli odottanut. Niinpä Juudas oli valmis luovuttamaan Jeesuksen neuvostolle. Olen usein miettinyt sitä, oliko Jeesuksen kohtalo Jumalan suora suunnitelma, vai tunsiko Jumala syntisen ihmissydämen niin hyvin, että tiesi ihmisen toimivan juuri tällä tavoin.

Mikä on se pohja, jolle voi rakentaa kristillisyyden tässä tuulisessa oppitulkintojen ristivedossa? Ajattelen, että yhteinen pohjamme on uskontunnustukset, joista Nikean uskontunnustuksen 1700-juhlavuotta vietetään tänä vuonna. Toki luterilaisuudessa myös tunnustuskirjat ovat oppimme vahva pohja. Nikean uskontunnustus on muovautunut 300-luvulla, jolloin kirkossa taisteltiin harhaoppia vastaan. Kirkon piirissä oli vakavia opillisia kiistoja. Niin kutsutut areiolaiset väittivät, että Kristus oli luotu olento, eikä hän ollut samaa olemusta kuin Isä Jumala. Tämä herätti huolta kirkon yhtenäisyydestä ja johti Nikean kirkolliskokouksen koollekutsumiseen.  Näitä samoja äänenpainoja ja tulkintoja kaikuu tuossa pari viikkoa sitten julkaistussa Jumalan synty –kirjassa. Sinänsä tulkinnassa ei siis ole mitään uutta.

Nikean uskontunnustus on yhteisen työn tulos. Uskontunnustusta muovattiin ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa. Yli 300 piispaa on pohtinut jokaisen sanan merkityksen. Niillä on suuri painoarvo. Uskontunnustus yhdistää koko kristikunnan toisiimme ja Jumalaan, riippumatta siitä, mikä meitä erottaa.

Meitä yhdistää usko kolmiyhteiseen Jumalaan, meitä yhdistää usko Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulemiseen, hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, usko iankaikkiseen elämään, sekä usko Pyhään Henkeen, uskon eläväksi tekijään.

Kun puhumme oikeassa olemisesta ja uskontunnustuksesta, olisi väärin jättää mainitsematta suuri kirkon tragedia, joka liittyy yhteen uskontunnustuksen sanaan. Se sana on filioque, joka on siis yksi sana latinan kielessä, mutta suomeksi se on “ja Pojasta”. Lisäys liittyy kohtaan, jossa puhutaan Pyhästä Hengestä, joka lähtee Isästä. Lisäys otettiin käyttöön läntisessä kirkossa, itäinen kirkko ei hyväksynyt sitä.

Erilaisista kirkkopoliittisista syistä, sekä tästä lisäyksestä johtuen, yksi kirkko jakaantui läntiseen ja itäiseen kirkkoon. Erilainen näkemys oikeasta opista jakoi kirkon. Tänä päivänä kuilua on onneksi saatu kurottua umpeen ja meidän kirkkomme ekumeenisissa jumalanpalveluksissa voidaan pitäytyä alkuperäisessä sanamuodossa. Nikean uskontunnustus on edelleen maailman laajimmin käytetty kristinuskon kuvaus.

Martti Lutherin mukaan uskontunnustus kertoo, ”miten Jumala antaa itsensä kokonaan, kaiken mitä hänellä on ja kaikki voimansa meidän tueksemme ja avuksemme, niin että voimme täyttää kymmenen käskyä. Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.”

Yhteinen uskontunnustus on kuin tie, jolla on pengermät. Se kertoo, mihin me uskomme. Pengermät pitävät huolta siitä, että pysymme tiellä, emmekä eksy.  Uskontunnustus ei kerro meille tyhjentävästi oikean opin sisältöä, vaan se kertoo mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme, miten Hänen Poikansa on syntynyt tähän maailmaan ja avannut meille tien taivaaseen. Se on Jumalan teko, jonka edessä jokainen kristitty, jokainen ihminen, joutuu toteamaan, että kukaan ei pelastu oikeassa olemisella tai oikeilla teoilla, vaan yksin Jumalan armosta.  Uskontunnustuksen punnitut sanat ovat paras versio ja ymmärrys opistamme, johon ihminen pystyy. Jumala on mysteerio. 1900-luvun tunnetuin teologi Karl Barth totesi, että meidän tulee puhua Jumalasta ja emme kuitenkaan voi.

Pari viikkoa sitten ilmestynyt Jumalan synty –kirja yrittää kertoa meille, miten Jumala-käsite on syntynyt. Ja sen se nimenomaan kertoo, ihmisen käsityksen Jumala-käsitteestä. Jumala ei mahdu ihmisen sanoihin, eikä Jumalan teot mahdu ihmismielen käsityksiin.

Se sama ajatusvirhe koskee ajatusta, että meillä ihmisillä olisi lopullinen oikea oppi Jumalasta. Moni haluaa täyttää Raamatun opin säädökset ja sanan piirulleen ja näin olla kelvollinen Jumalalle. Niin oli profeetta Jesajankin aikaan, mutta Jumala vastaa heille: Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.” (Jes 58:6-10). 

Laki tulee täytetyksi rakkaudella. Siihen meitä kutsutaan, jokaista meistä. Se on kirkon perustehtävä. Kutsua ihmisiä armollisen Jumalan läsnäoloon. Kertoa rakasvasta Jumalasta, joka rakkautensa ja Jeesuksen uhrin kautta pelastaa jokaisen, joka häneen uskoo.

Yksin armosta, yksin Kristuksen tähden ja yksin uskon kautta.

Me elämme siis tänään, tässä kirkossa, pitkän tradition jatkumoa. Luterilaisuus on meidän kotimme. Tutut sanat ja tavat kantavat uskoamme. Mutta onko luterilaisuus kristillisyyden lopputulema, sitä en voi ihmisenä tietää. Sen tietää vain Jumala.

Jos me keskitymme vain kiivailemaan opista, me saatamme mennä harhaan kuten Tornionjokilaaksossa tai me saatamme menettää Jeesuksen sanoman ytimen, aivan kuten fariseukset menettivät.  Meistä itsestämme tulee fariseuksia, jotka etsivät sitä pienintäkin virhettä, johon voisi takertua ja josta voisi tuomita. Silloin aika kuluu toisten tarkkailuun ja unohdamme ilosanoman kertomisen.

Kirkon elämä on missionaarista. Evankeliumi on eteenpäin menevää, koska se on Jumalan olemus; emansipaatio, ulos tuleminen, eteenpäin meneminen. Se on Jumalan olemuksen ydin. Evankeliumi ei koskaan suostu jäämään yhden ryhmän tai yhteisön omaisuudeksi, koska evankeliumilla on Jumalan tehtävä. Evankeliumi menee väistämättä eteenpäin. Jumala ei suostu ihmisten pelinappulaksi.

Meidät on kutsuttu kertomaan evankeliumin ilosanomaa ja meidät on kutsuttu palvelemaan. Evankeliumi eletään todeksi ihmisten keskellä.  Siihen kutsutaan meitä kaikkia.

Piispa Mari Parkkinen