Mikkelin tuomiokirkko

Matteuksen evankeliumista 6:14-15

Jeesus sanoo: 
    ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” 

 

Meillä on viimeisen puolen vuoden aikana opeteltu, miten pyydetään anteeksi muksimisen ja rumasti sanomisen jälkeen. Elämän opettelu on vaikeaa jopa kolmivuotiaalle. Anteeksi pyytäminen on vaikeaa, vaikka usein se helpottaa oloa. Senkin näkee näistä ihanista pienistä lapsista. Elämässä tulee eteen paljon isompiakin asioita, kuin sisarusten välinen kinastelu.  

Tällä hetkellä näemme taisteluita Ukrainassa ja Lähi-idässä. Koston kierre vie tulevaisuuden monilta sukupolvilta eteenpäin.  

Kumpi on vaikeampaa tuomita vai rakastaa? Syyttää vai antaa anteeksi?  

Päivän evankeliumi on osa Jeesuksen vuorisaarnaa. Vuori on merkittävässä roolissa Jumalan kansan historiaa. Mooses nousi vuorelle suurena kansanjohtajana ja opettajana kohdatakseen Jumalan ja kuullakseen Jumalan tahdon. Mooseksen kautta Jumalan laki välittyi kansalle. Jeesus, Jumalan poika, nousi vuorelle ja antoi sieltä uuden lain. Ja Jeesus, Jumalan poikana, tuo lakiin uusia sävyjä. Jeesus on juuri ennen tätä kohtaa opettanut meille Isä meidän -rukouksen. Joka kerta, kun rukoilemme tuon tutun rukouksen, rukoilemme myös: anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Me rukoilemme sen vähintään viikoittain, joskus jopa päivittäin. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään tuon kohdan vakavaa merkitystä?  

Isä meidän- rukouksessa ja sitä seuraavassa tämän pyhän tekstissä Jumalasta tulee ihmisten välisen oikean toiminnan vartija: niin kuin ihminen kohtelee toista, niin Jumala kohtelee ihmistä. Näyttää siis siltä, että jokainen määrittelee omalla toiminnallaan itselleen anteeksiannon rajat. Miten sinä annat anteeksi, niin myös annetaan sinulle anteeksi. Aika hurja näkökulma.  

Antaako Jumala anteeksi vasta, kun me annamme anteeksi ja samalla tavoin, kuin me annamme anteeksi muille? Entä jos emme pysty antamaan anteeksi?   

Myöhemmin Matteuksen evankeliumissa, Jeesuksen vertauksessa armottomasta palvelijasta, saamme anteeksiantamisesta selityksen. Vertauksessa kuningas, Jumalan vertauskuva, antaa valtavan velkasumman anteeksi velalliselle. Armahdettu velallinen ei kuitenkaan armahda omaa velallistaan, vaan toimittaa tämän vankilaan paljon pienemmästä velasta. Kuningas kuulee kovuudesta ja peruu oman anteeksiantonsa. Jumala kysyy:  “Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?”   

Jumalan hyvyyden vastaanottamisen pitää aina mennä eteenpäin. Sen, mitä me olemme saaneet Jumalalta, pitäisi siis saada meidät ymmärtämään anteeksiannon suuruus ja siksi sen pitäisi jatkaa matkaa myös ihmisten keskellä. Vain sillä tavoin Jumalan työ voi jatkua tässä maailmassa. Jumalan anteeksianto sekä edeltää ihmisen anteeksiantoa että on seuraus siitä. 

Jumalan anteeksianto on kaiken perusta ja sen hän on tehnyt pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.  

Isä meidän-rukouksen selityksessä Luther toteaa, että tämä rukous herättää niin suuren synnintunnon, ettei ihminen yksinkertaisesti voi enää tuomita toista: “Tutki, kuka olet, lyö rintaasi, niin kyllä unohdat lähimmäisesi rikokset, sillä sinulla on niitä kädet täynnä, niin aivan täpösen täynnä.” (Valitut teokset 1, s. 510) 

Jos emme anna anteeksi ja ota koko evankeliumia vastaan, voi Lutherin mielestä käydä näin: “… Menetämme tämän vuoksi omantunnon rauhan. Alamme pelätä Jumalan vihaa ja epäsuosiota ja menetämme näin evankeliumista saadun lohdun ja turvallisuuden. Meidän on siis, jotta omatunto jälleen rohkaistuisi, lakkaamatta riennettävä etsimään lohtua tästä rukouksesta.” (Iso katekismus, Isä meidän-rukouksen selitys, viides pyyntö) 

Anteeksiantaminen on tärkeää, siis myös siitä syystä, että anteeksiantamattomuus vaikuttaa Jumala- suhteeseen. ”Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Kun me tukimme sielumme anteeksiantamattomuudella, tukimme samalla yhteyden Jumalaan. 

Ajattelen, että yksi syy yhä kovempiin riitoihin elämässä sekä kirkossamme on se, että me emme osaa tai halua antaa anteeksi.  Jos joku on loukannut meitä, niin ensimmäisenä nostamme nyrkit pystyyn.  On luonnollista puolustaa itseään, koska loukkaus tuntuu pahalta. On paljon vaikeampaa antaa anteeksi kuin antaa samalla mitalla takaisin. 

Anteeksiantoa ei kuitenkaan saa käyttää lyömäaseena. Pakotettu anteeksianto tekee Jumalan armosta irvikuvan. Pakotetussa anteeksiannossa Jeesuksen sanojen merkitys sumenee oman edun tavoitteluksi. Elämässä on varmasti asioita, joita on vaikea antaa anteeksi, eikä siihen ketään voi pakottaa, mutta Jeesus pyytää meitä avaan sydämen hänen parantaville sanoilleen, joiden kautta omatkin haavamme saattavat parantua.  

Anteeksiantamattomuus rikkoo ennen kaikkea itseä. Vihaamalla kostaminen kostautuu vain meille itsellemme. Se on kuin joisi myrkkymaljan vihan kunniaksi, mutta myrkky valuukin omaan kurkkuun. ”Näytän vielä”, ”En taatusti anna anteeksi, kun ei ole edes pyydetty”, ”Minähän en ota yhteyttä” jne. ovat aika tuttuja tuntoja elämän keskellä. Mutta vahva viha satuttaa eniten omaa sydäntä ja sielua. 

Tutkimuksissa on todettu, että anteeksiantamattomuus saattaa jäädä möykyksi sisimpään ja aiheuttaa katkeruutta ja jopa ihan fyysisiä oireita. Anteeksiantaminen ei siis ole vain vaaleanpunaista höttöä, vaan se on mitä todellisinta tahdon toimintaa, jolla on joskus äärettömän suuret vaikutukset. 

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että loukkaus pitäisi hyväksyä tai tilanne saisi jatkua, kyllä ihmisen tulee myös kilvoitella siinä, miten kohtelemme toisiamme. Kun Jumalan anteeksianto ja rakkaus saa kohdata meidän sydämemme, voimme alkaa kasvaa kohti Jumalan tahdon mukaista elämää, jossa Jumalan hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. Kaiken alku on anteeksianto. 

Me olemme tottuneet kuulemaan, kuinka Jumala on antanut meille anteeksi, ja Jeesus on maksanut uhrin meidän puolestamme. Näin onkin. Ajattelen, että anteeksiantoa on kahdenlaista; on Jumalan anteeksianto, jossa koko ihmiskunta, ihmisyyden alkumetreiltä lähtien, tulee lunastetuksi Jumalan armosta. Toinen on se anteeksianto, jota rukoilemme Isä meidän -rukouksessa ja jota jokainen meistä tarvitsee jokapäiväisessä elämässä. En usko, että kukaan meistä on selvinnyt elämästä ilman haavoja tai ei ole haavoittanut ketään. Me olemme ihmisiä.  

Mitä tapahtuu, jos annan anteeksi? Tai mitä tapahtui, kun olet saanut anteeksi? Mutustele tätä hetki sydämessäsi. Mitä siinä tapahtuu? Missä se tuntuu?  

Tuntuuko se vapaudelta, kun nyrkki heltyy avoimeksi tai kun kivi putoaa kädestä. Onko se helpotusta siitä, että ymmärtää, mitä heitetty kivi olisi saanut aikaan? Taakka putoaa harteilta, ehkä kyyneleet tulevat, vihdoin. 

Useat filosofit ja teologit katsovat, että anteeksiantamisen radikaalisuus on luopumista takaisin satuttamisesta. Anteeksiantoa on kuvattu elämän vaikeimmaksi asiaksi ja ihmiskunnan suurimmaksi saavutukseksi. Siinä meillä on kaikilla vielä kilvoittelua.  

Hyvät papiksi vihittävät, Laura ja Tommi. Filippiläiskirjettä ja Paavalia lainatakseni: Jumala on alkanut teissä hyvän työn. Me rukoilemme tänään ja jatkossa puolestanne, jotta Jumalan aloittama hyvä työ näkyisi teissä hyvänä hedelmänä. Jumala on antanut teille erilaisia lahjoja, kykyjä ja luonteenpiirteitä. Mikä ikinä onkaan lahjanne, olkoon se seurakunnan parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Papin viran hoidossa on syytä muistaa myös siunauksen järjestys: Jumala on aloittanut työn, te olette arkiset ahertajat, joiden voimana ja sadon ja hedelmien takeena on Jeesus Kristus.  Te ette ole pelkän oman ponnistelun varassa. Itse Jumala on teidän kanssanne työn keskellä. 

Paavali jatkaa: Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää–. Se on viisas neuvo papeille ja meille kaikille. Meitä ei ole tarkoitettu pystymään kaikkeen mahdolliseen. Meillä on rajat, inhimilliset, fyysiset ja henkiset. Mutta Jumalalla ei niitä rajoja ole. Olkoon Hän ainoa, jonka rajat ovat saavuttamattomat, äärettömät. Silloin me rajalliset ihmiset voimme luottaa Häneen koko sydämisesti.  

Te saatte tänään astua alttarille luottavaisin mielin, Jumala ja seurakunta ovat kutsuneet teidät papin virkaan, teidät pyhitetään palvelemaan maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialle. 

Muistakaa arjen keskellä katsoa ihmistä Jumalan anteeksiannon silmillä, niillä silmillä, joilla Jumala katsoo meistä jokaista. Hänen anteeksiannossaan ja armossaan on meille jokaiselle kylliksi.   

Piispa Mari Parkkinen