Suolana, valona ja hapatteena

 

Nosta lippa silmiltäsi

Löysin jokin aika sitten varastosta pahvilaatikon, jossa olin säilyttänyt lapsuuden ja nuoruuden tärkeitä tavaroita. Yksi talteen laittamani ”arvoesine” oli pitkälippainen lakki, jossa on teksti ”Elämän voima Jeesus”. Lippis toi mieleeni opiskeluajat neljän vuosikymmenen takaa. Parina vuotena olin kesäteologina Mikkelin maaseurakunnassa. Yhden rippikoulun suosikkilauluksi tuli Scopus-yhtyeen ”Hei nuorimies”. Taisin hoilata laulua ehkä tavallista enemmän, sillä leirin isoset hankkivat minulle muistoksi tämän lippiksen, siis vielä erityisen pitkällä lipalla.

”Hei, nuorimies, nosta lippa silmiltäsi, anna hymyn loistaa. Sä etkö nää, kuinka ilo istuu vierelläsi, päivä paistaa. Hei, kuule mies, tule ulos piilostasi, anna laulun raikaa. Saat ymmärtää, kuinka turhaan nuokuit hämilläsi niin kauan aikaa.

Hei sinä niin heitä murheet mielestäsi tehdään yhtä matkaa. Käy joukkoon vaan, olet varmaan kyllä mielissäsi, kun kotiin tullaan. Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei me tehdään yhtä matkaa. Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei lähde mukaan matkaan.

Kai tiedätkin, että matkalipunkin saat aivan ilman hintaa. Nasaretin Poika kaiken maksoi puolestasi sen, hän kustantaa. Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei me tehdään yhtä matkaa. Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei lähde mukaan matkaan.

Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei me tehdään yhtä matkaa. Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei lähde mukaan matkaan. Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei me tehdään yhtä matkaa. Niin, niin me tehdään kotimatkaa. Hei, hei lähde mukaan matkaan.”

Lippis ja laulu palauttivat mieleeni sen innon, joka nuorella kirkon työhön opiskelevalla suorastaan paloi sisimmässään. Kutsumus kirkon työhön oli vahva ja näky evankeliumin asialla toimimisesta rohkaisi eteenpäin.

Nyt lähes neljän vuosikymmenen kuluttua huomaan monen asian olevan toisin. Se on luonnollista, sillä sekä yksilö että yhteisö muuttuvat koko ajan. Tämä muutos koskee seurakunnan työntekijöiden sisäistä elämää ja kutsumusta, kirkon työn sisältöä, tekemisen tapaa ja toimintaedellytyksiä sekä kirkon toimintaympäristöä. Näitä muutoksia olisi kiehtovaa tarkastella perusteellisesti, mutta nyt siihen ei ole mahdollisuutta.

Motivaatiotamme haastetaan

Seuraavassa otan esille viisi muutosta, jotka vaikuttavat työhömme Mikkelin hiippakunnassa ja haastavat kutsumuksemme ja motivaatiomme.

Ensinnä Mikkelin hiippakunta pienenee. Seurakuntatyötä Imatralla aloittaessani opin nyrkkisäännön: Mikkelin hiippakuntaan kuuluu seitsemisenkymmentä seurakuntaa ja puoli miljoonaa jäsentä. Nyt tilanne on se, että seurakuntia on 36 ja määrä vähenee edelleen. Jäseniä seurakunnissa on 360 000. Olemme nykyisin pienin suomenkielinen hiippakunta. Erityisen nopeaa jäsenmäärän ja seurakuntien lukumäärän lasku on ollut 2000-luvulla.

Vuonna 2016 kastettujen ja kuolleiden erotus (-2758 henkeä) oli Mikkelin hiippakunnassa suurin, kolmannes koko kirkon nettotappiosta. Samoin olimme valitettavalla ykkössijalla muuttotappiossa (-1 071 henkeä). Kirkkoon liittyneiden ja kirkosta eronneiden välinen jäsenvähennys oli hiippakunnassamme kolmanneksi pienin (suomenkielisistä hiippakunnista toiseksi pienin), mutta sekin merkitsi jäsenmäärän laskua useilla tuhansilla (-3015).

Kirkolliskokouksen talousvaliokunta on selvittänyt, mitä tällainen kehitys merkitsee hiippakunnille vuoteen 2030 mennessä. Vaikeuksiin joutuu erityisesti kaksi hiippakuntaa: Helsinki ja Mikkeli, joiden jäsenmäärä vähenee 22-23 % ja kirkollisverokertymä pienenee 11-12 % vuoden 2016 tilanteeseen verrattuna.

Toiseksi maallistumiskehitys etenee. Se näkyy kirkon jäsenyyden heikkenemisessä (kirkkoon kuuluminen), kirkon toimintaan (esimerkiksi jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset) osallistumisessa sekä kirkon uskoon (usko Jumalaan ja keskeisiin kristinuskon opinkappaleisiin) sitoutumisessa.

Selvittäessään kirkkoon sitoutumisen alueellisia eroja Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki toteaa, että alueellinen eriytyminen on kiihtynyt 2000-luvulla. Hänen mukaansa ”myös kirkollisesti vahvimmilla alueilla tapahtuu suuriakin muutoksia kirkkoon ja sen toimintaan sitoutumisessa. Tämä ilmenee jäsenosuuden laskuna sekä toimitusten ja kasvatustyön tavoittavuuden heikkenemisenä. Mikään alue ei ole Suomessa maallistumiskehityksen ulkopuolella. Jokaisessa hiippakunnassa tulee siis ottaa vakavasti meneillään oleva kehitys kirkollisen sitoutumisen heikkenemisestä, vaikka omalla paikkakunnalla tätä ei vielä olisikaan suoraan nähtävissä.” (Hanna Salomäki, Kirkkoon sitoutumisen alueelliset erot, s 32, 34. – Maarit Hytönen – Kimmo Ketola – Veli-Matti Salminen – Hanna Salomäki: Leikkauspintoja kirkon jäsenyyteen. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 35). Tämä kehitys näkyy myös Mikkelin hiippakunnassa.

Kolmanneksi yhteiskunnan alueellinen eriytyminen on entistä voimakkaampaa. Hämmentävää on ollut hiippakuntamme alueen ja Itä- ja Kaakkois-Suomessa asuvien ihmisten näkökulmasta kuulla muiden arviointeja. Helsingin Sanomien toimittaja Juha Akkanen kirjoitti kolumnissaan (30.8.2017):

”Viime viikolla tuli matkattua puolueiden kesä­kokousten mukana ympäri Kaakkois-Suomea. Samalla saattoi tehdä pikaisen yleissilmäyksen maankolkan tilanteeseen. Kiertueeni alkoi maanantaina Savonlinnasta. Aurinkoisena kesäpäivänä se on kerrassaan söpö pieni kaupunki ja epäilemättä turistien suosiossa, onhan Olavinlinna rakennettu jo 1400-luvulla. Nyt, jatkuvassa alkusyksyisessä tihkusateessa kaupungissa ei ollut nähtävää. Sään vuoksi yleisilme oli ankean harmaa. Vielä ankeampi Savonlinnan keskusta on syystalvella, kun räntäsade pieksee Olavinkadun sillalla päin kasvoja.

Tiistaina oli vuorossa Mikkeli. Silläkin on historiallinen ulottuvuutensa: Mikkeli oli sotien aikaan ylipäällikkö Mannerheimin päämajakaupunki. Tihkusade jatkui, ja kaupungin ilme oli sen mukainen. Keskiviikkona oli vuorossa Kouvola, entinen Kymen läänin pääkaupunki – siis hallintokaupunki. Tihkusade oli lakannut, mutta pilvipoudallakin kaupunki on harmaa. Ei siinä aurinkokaan auttaisi.

Kiertueeni seuraava etappi oli Kotka, metsäteollisuuden aikoinaan nostama asutuskeskus ja nyt taas vilkas tavara­liikenteen satamakaupunki, mutta kuitenkin taantuva ja tyhjentyvä. – – – Kaakkois-Suomen kiertueeni päättyi torstaina entisen Karhulan kauppalan linja-autoasemalle. Siitä ei sen enempää.”

Akkasen kanssa samaan Itä-Suomea mollaavaan kuoroon yhtyi Ylen A-studion toimittaja Pasi Peiponen (7.9.2017): ”Havahdun yhä useammin Itä- ja Pohjois-Suomea kiertäessäni: Suomi peittyy tällä hetkellä alueisiin, joiden olemassaolosta ei enää tiedetä mitään. Kartalle ne piirretään, toistaiseksi – mutta kuinka kauan? – – – Elämä on näissä kylissä ja pikkukaupungeissa vain hiljaista, kuihtuvaa elämää, vääjäämätöntä väestön vanhenemista ja katoamista. Viimeisenä haudankaivaja etsii jo valokatkaisinta, sammuttaakseen kylän olemassaolon.”

Suomen sisäinen muuttoliike oli viime vuonna korkeimmillaan kymmeneen vuoteen. Maassamme vaikuttavat samat kehityskulut kuin muualla maailmassa. Koko maan voimavarojen hyödyntäminen on pienen kansan etu ja ainoa mahdollisuus selviytyä. Kaupunkien ja muiden alueiden vastakkainasettelusta ei hyödy kukaan. Seurakunnissa teemme työtä niiden Kaakkois- ja Itä-Suomen ihmisten keskellä ja parhaaksi, joiden elinmahdollisuuksiin eivät enää kaikki tunnu uskovan. Heitä haluamme puolustaa.

Neljänneksi yhteiskunnan uskontokammo leviää. Uskonto on haluttu työntää moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden nimissä pois julkisesta tilasta. Kuluvana syksynäkin tämä ilmiö on saanut kummallisia piirteitä.

Saksalainen tavarataloketju Lidl on photoshopannut ristin pois Eridanous-tuotemerkkinsä pakkauksesta, jossa on kaksi sinikupolista kreikkalaista kirkkoa. Pakkauksen kirkot sijaitsevat Santorinin saaristossa Kreikassa. Toinen kirkoista on Pyhän Spyridonin kirkko ja toinen Ylösnousemuksen kirkko.

Lidlin edustaja oli perustellut ristien poistamista suvaitsevuudella. ”Vältämme uskonnollisia symboleita, koska emme halua sulkea ulkopuolelle eri uskonnollisia uskomuksia”, Lidlin edustaja oli todennut. ”Olemme yhtiö, joka kunnioittaa erilaisuutta, ja tämä selittää pakkauksen suunnittelun”, hän lisäsi. (Kirkko ja kaupunki 4.9.2017). – Siis Lidl kunnioittaa erilaisuutta, mutta ei kuitenkaan siedä sitä pakkauksissaan!

Uusi varhaiskasvatussuunnitelma (vasu) on johtanut merkillisiin ratkaisuihin. Virkamiespäätöksen mukaan Joensuussa seurakuntien lapsityöntekijät eivät enää olisi olleet tervetulleita päiväkoteihin eikä niissä osallistuttaisi joulu- ja pääsiäiskirkkoihin. Hyvinvointilautakunnan kasvatus- ja opetusjaosto tosin vihelsi pelin poikki ja päätti, että asia valmistellaan uudelleen osana kuntakohtaista varhaiskasvatussuunnitelmaa. (Seurakuntalainen.fi 2.9.2017, Karjalainen 21.9.2017).

Ylen uutisen (15.9.2017) mukaan ”Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla Vetelissä päiväkoti luopuikin heti ruokarukouksista. Tilalle tuli ruokaloru, jolla siirrytään aterioimaan. – Kattila ja vuoka, täältä tulee ruoka, lusikkaan kun tartun, suureksi mä vartun, leivän syön, maidon juon ja ruokarauhan muille suon”, kuuluu loru. Kun kristillinen rituaali heitetään romukoppaan, tilalle tuodaan toinen. Uutisen mukaan tavoitteena on, että jo varhaiskasvatuksessa pystyttäisiin tukemaan jokaisen lapsen yksilöllistä kasvua ja identiteetin löytämistä. Katsomuskasvatuksella haetaan myös sitä, että lapset oppisivat tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja erilaisista katsomuksista voidaan keskustella yhdessä. Miten ruokarukous estää tätä tavoitetta? Eikö päinvastoin eri uskontojen läsnäolo varhaiskasvatuksessa edistä vasun tavoitteita eikä se, että uskonto ei saa näkyä eikä kuulua päiväkodin arjessa? Näitä kysymyksiä olen kuullut myös meidän hiippakuntamme seurakunnista.

Viidenneksi kirkon sisäiset ristiriidat ja vastakkainasettelut repivät. Kirkon elämään ja kristittyjen kilvoitteluun näyttää aina kuuluneet erimielisyydet. Viime vuosien vastakkainasettelut ovat poikkeuksellisen vaikeita ja raastavia. Keskustelut turvapaikanhakijoista ja erityisesti avioliittolain muutoksesta liittyvät aivan uskomme ydinkysymyksiin ihmisestä, ihmisarvosta, Jumalasta, ilmoituksesta, Raamatusta, synnistä jne. Peruskysymys on, miten perustavat teologiset asiat ymmärretään. Siksi ne jakavat kirkkoa pahasti, kärjistävät mielipiteitä ja tuntuvat vievän hapen kaikelta muulta. Kompromissiratkaisuja ei löydy eikä niitä aina olekaan, mikäli kirkko aikoo olla olemuksensa mukaisesti totuusyhteisö. Juuri se tekee asiasta niin vaikean.

Häkkisen evankeliumi

Hätkähdin muutama viikko sitten Kotimaata (24.8.2017) lukiessani, kun lehdessä oli suuri otsikko ”Häkkisen evankeliumi”. Tekstiä lukiessa selvisi pian, että kyseessä oli professori Lauri Thurénin tulevan sunnuntain tekstiselitys. Häkkisellä hän viittasi formulakuski Mika Häkkiseen.

Mikä on piispa Häkkisen ”evankeliumi” työntekijöille sen muutoksen keskellä, jossa me Mikkelin hiippakunnassa elämme ja joihin olen edellä viitannut? Kuten motivaation haastajien kohdalla otan tässäkin esille viisi näkökohtaa.

Ensinnä kukaan eikä mikään ei voi riistää meiltä evankeliumin iloa (vrt. Joh. 16:22). Sanon tämän oikein alleviivaten. Vakavampia innon ja rohkeuden tukahduttavia kiusauksia on tappiomieliala. Se tekee meistä tyytymättömiä, pettyneitä ja kyynisiä. Paavi Franciscus kirjoittaa apostolisessa kehotuskirjeessään Evankeliumin ilo (Evangelii gaudium): ”Ei kukaan voi lähteä taisteluun, ellei täysin luota voittavansa. Jos aloittaa vailla luottamusta, on jo hävinnyt puolet taistelusta ja hautaa talenttinsa. Vaikka olemmekin tuskallisen tietoisia heikkouksistamme, on mentävä eteenpäin antamatta periksi ja muistettava Herran sanat Paavalille: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa’ (2. Kor. 12:9). Kristillinen voitto on aina risti, mutta tuo risti on aina samalla voitonlippu, jota kannetaan taistelevassa hellyydessä pahan hyökkäyksiä vastaan.” (s 62-63).

Paavi varoittaa hautapsykologista. Hän tarkoittaa tällä kirkon jokapäiväisen elämän harmaata pragmatismia, jossa kaikki näennäisesti etenee normaalisti, mutta todellisuudessa usko kuluu loppuun ja rappeutuu pikkumaisuudeksi. Tällainen hautapsykologia muuttaa vähitellen kristityt museon muumioiksi. Pettyneinä todellisuuteen, kirkkoon tai itseensä he kokevat jatkuvasti kiusausta langeta toivottomaan surullisuuteen ja pessimismiin. ”Kutsuttuina säteilemään valoa ja välittämään elämää he lopulta kiintyvät asioihin, jotka synnyttävät yksinomaan pimeyttä ja sisäistä väsymystä ja heikentävät apostolista intoa.” (s 61). Siksi muista: kukaan eikä mikään voi riistää meiltä evankeliumin iloa.

Toiseksi meidät on kutsuttu elämään ihmisten keskellä ja rinnalla. Evankeliumin ilo ja vapauttava sanoma liittyy ihmisen fyysiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja hengelliseen todellisuuteen. Tällainen kokonaisvaltaisuus vastaa Jeesuksen ohjelmajulistusta Nasaretin synagoogassa. ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Luuk. 4:18-19). Jeesus ei erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään. Evankeliumi ei ollut vain verbaalista julistusta ihmisarvosta ja uudesta toivosta, vaan myös ihmisen tuskan ja kärsimyksen kohtaamista ja konkreettista auttamista. Se on meidän tehtävämme Mikkelin hiippakunnassa elävien ihmisten keskellä.

Jokainen ihminen tarvitsee turvaa, siis että elämän perusasiat ovat turvattuina. Sen lisäksi jokainen tarvitsee kuulumista yhteisöön, kokemusta, että en ole yksin, vaan kuulun joukkoon. Jokainen tarvitsee merkityksellisyyttä, siis että olen jollekin tärkeä ja voin antaa toisille jotain. Tätä kaikkea seurakunta voi tarjota sielläkin, missä resurssit pienenevät, ikärakenne vanhenee ja elämä hiljenee. Viime kädessä kyse ei olekaan rahasta, vaan uudenlaisesta toimintakulttuurista. Tästä näkökulmasta Mikkelin hiippakunnan seurakunnissa on hyvä tehdä työtä, myös tulevaisuudessa.

Kolmanneksi toivon meille rohkeutta pitää esillä uskoa ja puolustaa uskonnonvapautta. Sain käsiini pari viikkoa sitten kolumnin, jossa Hanna Kivisalo pohti uskontohäpeää (Hanna Kivisalo, Hyvästit uskontohäpeälle. Seinäjoen Sanomat 6.9.2017). Hän pohti kuulemaansa väitettä, että ”Suomessa homojen ei tarvitse tulla ulos kaapista, vaan uskontojen.” Kivisalo kysyi, ”onko todella niin, että suomalaisessa yhteiskunnassa on oltava vähintään yksi ihmisryhmä, jolle koulutettujen tai muuten fiksujen pitäisi saada luvan kanssa nauraa? Tällä hetkellä vakaumukselliset kristityt kuuluvat niihin, joille kaapin ovea osoitetaan. Tiedän ja tunnen monia, jotka eivät enää uskalla ilmaista uskoaan julkisesti. – – Maailmalla uskonnollista vakaumusta pidetään luonnollisena asiana, ja sen tunnustamista lähinnä älyllisenä rehellisyytenä. Muun muassa näistä syistä suomalaistenkaan ei tarvitsisi hävetä sen enempää kristillisiä juuriaan kuin mitään muutakaan maailmankatsomusta.”

Sekularisaatioprosessi pyrkii kutistamaan uskon ja kirkon tyystin yksityiselle ja henkilökohtaiselle alueelle kuuluvaksi. Jumalan työntäminen syrjään on johtanut samalla kasvavaan etiikan vääristymiseen, henkilökohtaisen ja sosiaalisen synnin tajun heikkenemiseen ja relativismin lisääntymiseen. Kirkon työntekijöinä meidän on syytä opetella ystävällisesti ja yhteistyötä etsien, ei ylhäältä sanellen, mutta määrätietoisesti pitämään esillä uskoamme, antautumaan julkiseen keskusteluun (tosin faktat pitää hallita) ja puolustamaan vapautta uskontoon ja sen harjoittamiseen. Siitä on tullut entistä tärkeämpi osa tehtäväämme, kun toimintaympäristö on muuttunut, myös omassa hiippakunnassamme.

Neljänneksi on tarpeen muistaa suolan, valon ja hapatteen tehovaikutus. Tulevaisuuden kirkko voi olla monella tavalla ulkoisesti pienempi ja heikompi kuin nykyään. Jeesus sanoo Vuorisaarnassaan: ”Te olette maan suola.” (Matt. 5:13a). Suola maustaa ja vaikuttaa pienenä määränä. Tärkeintä on, ettei se menetä suolaisuuttaan, sillä silloin sillä ei tee mitään. Siksi Jeesus varoittaa: ”Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” (Matt. 5:13b).

Edelleen Jeesus toteaa omistaan: ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.” (Matt. 5:14-15). Pimeässä pienikin valo näkyy. Mitä pimeämpää on, sitä tärkeämpää on vähäinenkin valo. Siksi Jeesuksen tehtäväksianto on selkeä: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:16).

Jeesus muistutti myös hapatteena olemisesta: ”Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani.” (Matt. 13:33). Kansainvälisessä Taize-tapaamisessa elokuun lopulla Haminassa veli Stephen pohti, miten kristityt etsivät paikkaansa maallistuvassa yhteiskunnassa. Hän kysyi, ”miten kristityt, hiljaisella mutta jatkuvalla läsnäolollaan, voisivat olla hapate leipätaikinassa.” (Kotimaa 31.8.2017).

Kirkkomme asema voi muuttua, hiippakuntamme voi yhä pienentyä, seurakuntiemme resurssit vähetä, mutta se ei merkitse Kristuksen kirkon katoamista näiltä seuduilta. Meiltä kirkon työntekijöiltä odotetaan ainoastaan uskollisuutta kutsumuksellemme, silloinkin kun se joutuu koetukselle emmekä itse jaksa. Silloin rohkaiskoon meitä Raamatun lupaus: ”Sinä, Herra, olet lamppuni. Sinä tuot pimeyteeni valon.” (2. Sam. 22:29). Suolalla, valolla ja hapatteella on tehovaikutus, jossa Pyhä Henki itse toimii.

Viidenneksi: tehdään yhdessä. Suomi 100 –juhlavuoden teema on osuva myös Mikkelin hiippakuntaa ja koko kirkkoamme ajatellen. Erimielisyyden ja erilaisten näkemysten keskellä tarvitsemme itsenäisyyden juhlavuoden näkyä: yhdessä. Rohkaistaan ja kannustetaan toisiamme ja tehdään yhdessä. Se vie meitä samalla lähemmäs toinen toistamme ja Jumalaa.

Viime viikolla olin keskustelussa, jossa yksi keskustelijoista pohti kirkkomme erilaisten mielipiteiden ja näkemysten keskellä, mikä olisi kaikkia yhdistävä pienin yhteinen nimittäjä. Sellaista ei tuntunut löytyvän. Minua puheenvuoro jäi vaivaamaan ja pohdin, voisiko se olla: rakasta kirkkoasi? Rakasta kirkkoasi sen kaikista puutteista ja vioista, ongelmista ja vaikeuksista huolimatta! ”Rakasta minua eniten silloin, kun ansaitsen sitä vähiten, sillä silloin tarvitsen sitä eniten.” Eikö kirkkomme tarvitse juuri tällaista asennoitumista meiltä työntekijöiltään?

Hyvät työtoverit. Runoilija Anna-Maija Raittilaa haastateltiin aikoinaan Hiljaisuuden Ystävien jäsenlehteen, kun yhdistys täytti 20 vuotta. Häneltä kysyttiin, mihin uuteen pitäisi nyt suuntautua. ”Ei mihinkään uuteen”, vastasi Anna-Maija Raittila. ”Ei ole ollenkaan tarkoitus, että tehdään kaikkea uutta, vaan että eletään lähellä Jeesusta, eletään syvästi. Se on aina uutta.”

Tämänkertaiset Myö ja työ –hiippakuntapäivät pidetään reformaation 500-vuotismerkkivuonna. Se on erittäin sopiva ajankohta. Martti Luther ja hänen myötään luterilainen reformaatio tähtäsi lännen katolisen kirkon reformoimiseen, epäkohtien korjaamiseen – ei uuteen kirkkoon, vaan ytimen löytämiseen kaiken sen ympärille kertyneen toisarvoisen sijasta.

Olisiko hengellisen opettajan Anna-Maija Raittilan viisaus avain kirkon uudistumiseen ja hiippakuntamme tulevaisuuteen? ”Ei ole ollenkaan tarkoitus, että tehdään kaikkea uutta, vaan että eletään lähellä Jeesusta, eletään syvästi. Se on aina uutta.” Siis kirkastetaan ydintä, uskotaan siihen mitä opetetaan ja eletään sitä todeksi arjessa.

 

Seppo Häkkinen