Iltahartaus lipunlaskun yhteydessä, Siikaniemen leirikeskus, Lahti

Meillä on kotona muisto rintamalta. Mieheni äidin isä veisti pienelle tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi puisen laatikon. Siinä on reunoissa pupun korvat ja päällinen on punottu tuohesta. Rintamalla ollut isä on selvästi ajatellut tytärtään ja tämän syntymäpäivää, koska kanteen on kaiverrettu isomummin syntymäpäivä. Tänään tuo laatikko on tyttärentyttäremme käytössä. Hiljaiset hetket rintamalla kaikuvat viiden sukupolven yli. 

Usein puhumme veteraanien perinnöstä ja perinteistä. Joillekin perintö ja perinne voivat tuntua pölyiseltä, kaukaiselta, ehkä ryppyiseltäkin, mutta itselleni ne ovat siltoja sukupolvien yli. Jokaisen perinnön ja perinteen takana on vähintään yksi ihmiselämä, joka on koskettanut useita muita, elänyt, tehnyt työnsä, jättänyt jäljen sukupolvien ketjuun. Kun katson teitä, näen monta sukupolvien ketjua ja kuinka myös teidän sukupolvien ketjut ylettyvät moneen ihmiseen. Perinne ja perintö on aina elettyä, perinteessä on koko elämän kirjo mukana, välillä kipeitäkin asioita, mutta myös kaunista elämää. Perinne on myös muistamista, kiitosta ja kunnioitusta. 

Me muistamme omien sotiemme veteraaneja, mutta tänäänkin Euroopassa soditaan. Sodassa tehdään se, mitä pitää tehdä, jotta maa säilyttää itsenäisyyden, mutta yksilön tasolla hinta tuntuu joskus liian korkealta. Eräs vapaaehtoisena sotaan lähtenyt sanoi, että jokainen rintamalla ollut on haavoittunut. Toiset fyysisesti, mutta kaikki psyykkisesti. Inhimillisesti tarkasteltuna, sota yksinkertaisesti on kauheaa. 

Pappina olen saanut tavata paljon sotiemme veteraaneja. Kävin usean vuoden ajan tapaamassa myös monien tuntemaa veteraania, Hannes Hynöstä. Hannes oli sotaan lähtiessään 26-vuoden ikäinen. Hannes ei juuri koskaan puhunut sodasta kanssani, enemmänkin puhuimme elämästä; perheen perustamisesta ja elämästä pientilallisena. Työ piti kiireisenä.  

Muistot rintamalta jaettiin vain niiden kesken, kuka sen ymmärsi. Aivan viime vuosinaan ennen kuolemaansa, Hannes istui usein hiljaisena keittiön pöydän ääressä ja pyöritteli päätään. Hän sanoi, että sotakirjoja lukiessa tietää heti, kuka on sen kokenut ja kuka ei. Sotaa kun ei voi kuvailla toiselle. Hannes myös totesi usein, että kunpa ihminen oppisi, että sotaa pitäisi välttää viimeiseen asti. Hannes oli hyvin pidetty huumorimies. Toki elämän kovat kokemukset olivat Hannestakin koulineet, mutta hän opetti minulle myös paljon siitä, mitä on olla kiitollinen elämästä. 

Kun katsomme tuota kaunista isänmaamme lippua, näemme myös sen, mihin sukupolvet ennen meitä ja me tänä päivänä laitamme uskomme ja toivomme. Sininen risti näkyy vahvasti valkoisella pohjalla. Meidän toivomme on Jeesuksessa ja hänen ristissään.  

Rukous oli vahvasti läsnä myös rintamalla. Useat veteraanit ovat kertoneet, että rukous ja usko Jumalaan antoivat voimaa sodan keskellä ja koko elämän ajan.  

Hannes muisteli vuoden 1941 sotaan lähtöaamua …”Einon isä Antti, joka oli vanha ja viisas mies, kehotti meitä polvistumaan rahin viereen. Hän piti pitkän rukoushetken ja pyysi Jumalalta varjelusta, että vihollisen kuulat kiertäisivät meidät sotatantereella. Sillä rukouksella meidät lähetettiin sotaan.” 

Usko Jumalaan kantoi myös sukupolvien yli. Usein siinä samaisen keittiönpöydän äärellä Hannes puhui lastenlapsista ja lastenlastenlapsista: että kunpa kaikki menisi elämässä hyvin. Hanneksen hautajaisissa yksi lastenlastenlapsista muisteli, että Pappa halusi jokaiselle kaikkein parasta. Hän muisteli myös, että Hannes kertoi rukoilevansa heidän puolestaan; Jumalan siunausta hän supatti korvaan. Ja punaista tupaa ja perunamaata…” 

Tuon ristin alla me saamme luottavaisin mielin kulkea tänäkin päivänä.  

Näillä virkistymispäivillä usko, rukous ja Jumala ovat olleet keskiössä. Voimaa elämän keskelle ammennetaan Jumalan läsnäolosta ja hengellisyydestä. Jumala saa yhä olla läsnä.  Jumala ei ole vain pölyttynyt perintö, vaan Jumala on elävä myös tänään.  

Jumalan sana kulkee myös sukupolvien ketjussa, jokainen on omalla paikallaan.  Emme pelkästään muistele Jumalan suuria tekoja, vaan me muistamme ja elämme ne todeksi tässä ja tulevissa sukupolvissa. 

Uskon, että te ette ole kokoontuneet pelkästään perinnön tai perinteen äärelle, vaan te olette tänään kokoontuneet elämän äärelle.  

”Herra antaa voiman kansalleen, rauhalla hän kansaansa siunaa.” 

Ps. 29:11 

 

Rukoilemme 

Pyhä Jumala, rakas Taivaallinen Isämme, 

Kiitos veteraanien työstä isänmaamme eteen. Sinä näet sen suuren uhrin, joka useat sukupolvet ovat antaneet yhteisen kotimaamme eteen.  

Siunaa isänmaatamme ja kansaamme. Varjele meitä sodalta ja raskailta koettelemuksilta. Auta meitä palvelemaan ihmiskuntaa niillä lahjoilla, tiedoilla ja taidoilla, jotka olet uskonut käyttöömme. Osoita meille ne tehtävät, joissa voimme rakentaa ihmisten ja kansojen yhteyttä. 

Siunaa ja armahda maailmaasi ja kaikkia sen kansoja. Varjele luomakuntaasi sodilta, ahneudelta ja muilta tuhon voimilta. Auta kansoja ja niiden johtajia tekemään kaikkensa rauhan ja turvallisuuden puolesta. Anna apusi, että sorto väistyisi ja ihmisarvo pidettäisiin kaikkialla kunniassa. Aamen.

Piispa Mari Parkkinen