Kauneimmat joululaulut -tilaisuus

”Se oli se joulu, jolloin iskä ei saanut yhtään lahjaa.” Tämä sanonta on jäänyt elämään perheessämme, kun muistelemme menneitä jouluja. Tuo joulu oli 26 vuotta sitten, vuonna 1992. Olimme sopineet läheisten kesken, että annetaan lahjoja vain lapsille. Samoin sovimme vaimoni kanssa, että emme hanki toisillemme lahjoja.

Muutamaa viikkoa ennen joulua työpaikallani kävi kirjaesittelijä, joka antoi tilauksen kylkiäisenä minulle kirjan. Ajattelin yllättää vaimoni, käärin kirjan pakettiin ja jouluaattona vein sen joulukuusen alle muiden lahjojen joukkoon.

Aattoiltana jouluevankeliumin ja Enkeli taivaan jälkeen lapset jakoivat paketit. Aikuisten sopimus oli pitänyt muuten, mutta vaimoni sai minulta paketin. Lapset hämmästelivät, etten minä saanut yhtään lahjaa. Vaimoni puolestaan harmitteli, ettei ollut saanut antaa minulle lahjaa ja jäi näin kiitollisuudenvelkaan. Tapahtunut huipentui, kun isäni soitti illalla ja kysyi, miten joulu oli sujunut. Silloin kolmivuotias tyttäremme kertoi papalle tärkeimpänä kuulumisenaan: ”Iskä ei saanut yhtään lahjaa.” Sen jälkeen tuo joulu erottui muista jouluista. ”Se oli se joulu, jolloin iskä ei saanut yhtään lahjaa.”

Meidän perheellemme joulu 26 vuoden takaa opetti kaksi asiaa. Ensinnä sen, kuinka tärkeää on saada olla lahjan antaja. Vanha sananlasku ”antaessaan saa” on tutkitusti todettu paikkansa pitäväksi. Hyväntekemisen ja onnellisuuden tiedetään olevan myönteisessä suhteessa keskenään.

Suomalaiset Reijo Loikkanen ja Ilkka Puhakka tekivät evankelioimistyötä 15 vuoden ajan Itä-Euroopan vankiloissa. Loikkanen oli entinen uskoon tullut elinkautisvanki, Puhakka puolestaan evankelista ja raamatunopettaja. He vierailivat muun muassa Venäjän vankiloissa kertomassa evankeliumia Jeesuksesta. Loikkasella oli tapana antaa rahaa kerjäläisille, varsinkin lapsille. Kun Puhakka ihmetteli sitä, Loikkanen totesi: ”Luuletko, että olen niin köyhä, etten voi köyhempääni auttaa!” (Ilkka Puhakka, Mitä silmät ei nää, s 189).

”Luuletko, että olen niin köyhä, etten voi köyhempääni auttaa!” Ihminen on luotu tekemään hyvää, palvelemaan. Jokainen ihminen tarvitsee kokemusta siitä, että on jollekin tärkeä ja voi antaa toisille jotain. Eikä useinkaan ole kyse tavarasta tai materiasta, vaan näitäkin tärkeämpää on aika, läsnäolo, yhteys, ystävyys.

Toiseksi joulu 26 vuoden takaa muistutti, kuinka vahvasti meihin on iskostunut lahjaan liittyvä vastavuoroisuuden ajatus. Lahjan saaminen yllättää ja tuntuu hyvältä, mutta samalla on tunne, että pitäisi itsekin antaa jotakin. On vaikea jäädä kiitollisuudenvelkaan. Meillä on syvällä sisimmässä ikään kuin talletettuna koodi, että lahja on ansaittava. Vasta sitten sen voi hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan. Tässä ajatuksemme on vinksahtanut. Lahjahan ei enää silloin ole lahja, vaan palkinto, jos se on ansaittava ja sen eteen on tehtävä jotain.

Kun Jumala antaa lahjan, sisäinen koodimme vastavuoroisuudesta ei toimi. Me haluaisimme sen toimivan, koska se tuntuisi meistä jotenkin helpommalta. Mutta joulun lahjaa ei voi ansaita, sen voi vain ottaa ihmetellen ja kiittäen vastaan.

Ensimmäisenä jouluna Jumala syntyi ihmiseksi ja tuli meidän kaltaiseksemme. Jeesus syntyi sovittamaan meidän syntimme ja lunastamaan meidät vapaiksi kaikesta pahasta. Tätä lahjaa ei voi ansaita. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Mutta tänäkin jouluna saamme ottaa sen vastaan. Jumalan joululahjan nimi on Jeesus ja se annetaan paketissa, jonka nimi on armo. Sitä ei voi hankkia, ei ansaita, ei antaa mitään vastalahjaksi. Mutta silti ja juuri siksi Jumala tarjoaa sen meille.