Kirkkoilta, Kajaanin kirkko

Taival 

On hienoa saada olla täällä tänään, kiitos kutsusta. Sanat luovat todellisuutta, kuvavaat todellisuutta, mutta ne tavoittavat myös jotakin jonka voi tavoittaa vain sydämellä ja sielulla. Siksi meillä on runous. Sanat koskettavat sisintä. 

Tänään olemme koolla otsikolla Taival. Minusta taival on kaunis sana. Siinä ovat yhdessä taivas ja matka. Siinä on jotakin avointa, koskettavaa ja kauaksi katsovaa. Taival. Taival on usein liitetty siirtymisiin paikasta toiseen tai elämän nivelkohtiin, joissa tapahtuu jotakin merkittävää: elontaival, erämaataival, pikataival tai lopputaival. Jokaisen näistä voi nähdä olevan osa elämäntaivalta. Minun sielussani sana taival resonoi kauniisti, siihen kuuluu iloja ja suruja.  

Kun ajattelen sanaa taival, mieleeni nousee erilaisia polkuja elämäni varrelta. Elämäni ensimmäinen mökkitaival liittyy kummivanhempieni mökkiin Muuramessa. Erityisesti mieleeni on jäänyt kuivan kangasmaaston tuoksu. Kesän tuoksu. Se on edelleen itselleni tuttuuden ja turvallisuuden tuoksu. Kun tänä päivänä tavoitan tuon tuoksun omalla mökkipolullamme, pysähdyn polulle ja vedän tuon tutun tuoksun sieluuni asti.  

Toinen kuva on saunapolku ensimmäisen omistusasuntomme pihamaalla. Sauna oli jo kalleellaan, yksi nurkka vajonnut maan alle. Seinällä riippui nokeentunut enkelitaulu, ehkä saunassa oli syntynyt lapsiakin, elontaivalta kulkemaan. Talvisaikaan saunan lattiasta kohosi kylmyys sankkana kosteuspilvenä ja ylälauteella istuessa oli kuin pilven päällä. Lapset kannettiin pyyhepaketissa saunalta talolle kirkkaan tähtitaivaan alla. Isän käsivarret olivat lasten turvana.  

Kolmas polku on kirkkopolku. Joskus sellainen on löytynyt maailman suurien katedraalien liepeiltä, toisinaan pienten kappeleiden pihamaalta. Minun kirkkopolkuni oli pitkään täysin autio ja kulkematon, umpeen kasvanut. Mutta Jumala piti tuon polun olemassa niin kauan, että itse tahdoin lähteä sitä kulkemaan. Kun kuljen kirkkopolulla, sieluun laskeutuu rauha. Kirkkoisä Augustinuksen sanoin: sieluni on levoton, kunnes se Jumalassa löytää levon.  

Jokaisella meistä on erilaisia polkuja elämäntaipalellamme. Niihin polkuihin liittyy muistoja, iloja ja surujakin. Sellaista elämäntaival on. Välillä saa liitää kuin nuori kotka konsanaan ja seuraavassa hetkessä suru saattaa astua kutsumatta sisään. Joskus polku kulkee kirkkaassa auringonvalossa ja toisinaan taas laakson pimeydessä.  

Raamattu tuntee elämän kauneuden, rosoisuuden, ja hauraudenkin. Erityisesti Psalmien kirja kertoo vahvasti elämästä. Psalmien muoto on runollinen, vaikka niissä ei olekaan loppusointuja. Psalmien idea on toistaa kokonaisia ajatuksia. Ensimmäinen lause on Psalmin pääajatus ja sitä seuraavat lauseet täydentävät, haastavat ja vastaavat ensimmäiseen lauseeseen.  

Psalmit 120-134 ovat niin sanottuja ”matkalauluja”, joita laulettiin noustessa ylös Jerusalemiin tai pyhiinvaelluksella Herran temppeliin, mutta niiden sisällöstä käy ilmi, että niillä on ollut erityinen merkitys myös ihan arkisen elämän keskellä. Niistä on saatu voimaa elämän haasteiden keskellä, niiden sanoin on kiitetty Jumalaa sekä rukoiltu. Psalmit opettavat meille elämästä, Jumalasta ja ihmisestä ja matkapsalmeihin liittyy vahva lupaus Jumalan avusta matkalla, elämän pyhiinvaelluksella. 

Psalmi 120, Rauhaa kaipaavan rukous, alkaa sanoilla ”Herraa minä ahdingossani huudan ja hän vastaa minulle”. Ihana matkapsalmi, 121, joka luetaan uutena vuotena, puolestaan päättyy: Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi, nyt ja aina.  

Pyhille paikoilla on taivallettu vuosituhansia. Pyhiinvaellus on aina kuulunut hengellisen elämän keskiöön. Meiltä täältä Pohjolastakin on lähdetty jalkapatikassa Santiago de Compostelaan, Roomaan ja aina Jerusalemiin asti. Syitä pyhiinvaellukselle lähtöön oli monia. Lähtijät halusivat nähdä kristillisyyden pyhiä paikkoja, niitä samoja paikkoja, joissa Jeesus oli elänyt ja opettanut. Matkaan saatettiin lähteä myös pyyntömielessä, ehkä elämäntilanteeseen tai sairauteen haluttiin pyytää parannusta.  

Näiden pyyntövaellusten lisäksi pyhiinvaellukset saattoivat olla kiitos- tai katumusvaelluksia. Elämässä oli ehkä tapahtunut jotakin, josta haluttiin antaa suuri kiitos Jumalalle, tai ehkä sydämellä oli syntejä, jotka halutiin kantaa kivuliaan matkan kautta Jeesuksen ristille. 

Elämän pyhiinvaellukseen kuuluu myös sielun sisäinen vaellus kohti Jumalaa. Vaikka me kuinka taivaltaisimme tässä näkyvässä maailmassa, kävisimme pyhillä paikoilla ja katselisimme kauniita kirkkorakennuksia, mutta sielu ei saisi rauhaa, niin kaikki se on turhaa. Vasta kun sielu on synkronissa Jumalan kanssa, tämä maallinen taival saa syvimmän merkityksensä. Siitä yhteydestä kumpuaa syvä yhteys elämään. Siitä yhteydestä kumpuaa näkymättömän rajan ylittävä taide, musiikki, runous, rakkaus, sielun yhteys, kaikki se, mitä emme pysty silmin näkemään. 

Siksi on tärkeää, että emme valitse tässä näkyvässä elämässämme pikataivalta, vaikka se ehkä veisi määränpäähän nopeimmin. Rallikansa tunnistaa pikataipaleen merkityksen, mutta ihan sokkona pikataipaleellekaan lähdetä, vaan kartat on tarkkaan tutkittu ja ajonuotit laitettu kohdilleen. Siitä huolimatta vauhtisokeus saattaa yllättää. Pahimmassa tapauksessa auto on tienpenkassa ja matka loppuu kokonaan.  

Elämää ei voi elää pikataipaleella. (Vaikka toki toivomme Rovanperälle menestystä myös pikataipaleella). Elämä ottaa aikaa ja se antaa aikaa. Saatamme hairahtua ajattelemaan, että enemmän on parempi; enemmän elämyksiä, enemmän työtä, enemmän rahaa jne. Meistä tulee helposti elämän kuluttajia. Me kulutamme elämämme loppuun, muistamatta pysähtyä.  

Ajattelen, että enemmän ei ole parempi, vaan syvempi on parempi. On tärkeää, että elämäntaipaleella opimme itsestämme, opimme elämästä ja opimme Jumalasta. Se vaatii meiltä pysähtymistä. Se vaatii elämään syventymistä. Elämä on suuri lahja ja sen ajatuksen äärellä on hyvä välillä pysähtyä. Runous on yksi muoto elämän ihmettelystä, tänäänkin olemme saaneet pysähtyä sekä sanojen että sävelten äärelle. Ne tallentuvat mieleen ja sieluun. 

Hengellinenkin elämä kaipaa pysähdyksiä, elämän ihmettelyä, kiitosta ja kipuakin. Kasvu ei koskaan tapahdu hetkessä. Elämässä pitää olla myös hiljaisia hetkiä, jotta kuulee Jumalan kuiskauksen. Elämälle on annettava aikaa ja elämälle itselleen korkea arvo. Olen tässä elämäni hetkessä juuri tällaisena. Psalmien kirja muistuttaa meitä: Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. (Ps 139:14).  

Oletko siis muistanut istua järven rannassa ja ihailla kaunista kesäiltaa? Oletko muistanut tanssahdella rakkaudesta? Tai oletko pitänyt sairaan läheisen kädestä kiinni, toivottanut hyvää taivastaivalta? Oletko muistanut arjen elämäntaipaleella pysähtyä elämän äärelle?  

Elämän taipaleeseen kuuluu myös laakson varjoisia paikkoja. Elämään liittyy usein myös erämaataival. Ajanjakso, jolloin koko elämä tuntuu menettävän pohjan; avioero, läheisen kuolema, työttömyys, vakavat sairaudet jne. Silloin elämäntaival muuttuu karuksi erämaataipaleeksi. Mistä apua jaksamiseen, mistä virvoittavaa vettä elämän poroksi paahtavan auringon alla? Mistä lohduttavat ja rohkaisevat sanat? 

Teologiassa erämaataipaleesta puhutaan myös sielun pimeänä yönä. Se on se hetki elämässä, kun ajattelee, että Jumala on kuollut. Se on se hetki, kun millään ei ole enää mitään väliä. Se on se hetki elämäntaipaleella, kun taival tyssää seinään. Ei ole enää mitään. Ei toivoa. Ei valoa ja sielu kysyy: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Se on sielun pimeä yö.  

Monet meistä ovat kokeneet tuon hetken. Joskus hetkellisesti, toisinaan pidempinä aikoina. Se ei ole vieras meille kenellekään. Katolinen teologi Wilfrid Stinissen on antanut tämän kaltaiselle kokemukselle nimen häikäisevä pimeys. Se on totaalista pimeyttä, mustaa, joka syö kaiken valon, mutta joka juuri siitä syystä itseasiassa sisältää kaiken valon. Se on häikäisevä pimeys. Kaiken valon ja pimeyden keskus. Ja kun sydän, sielu ja mieli ymmärtävät, että tässä on elämän keskus, tuska ja kipu hellittävät. Pimeydestä tulee valo ja siinä hetkessä elämäntaival saa jälleen syvemmän merkityksen.  

Psalmien kirjasta: Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa ja kun tuuli käy yli, Ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne (Ps 103:15-16.) 

Elämäntaival on yllättävän lyhyt. Voi, miten pitkältä se tuntuukaan nuoruuden vuosina, mutta kun aika kuluu, se alkaa kulua yhä nopeammin. Elämän taivalta ei ole tarkoitettu loppumattomaksi, vaan sillä on oma kaarensa. Olen saattanut monta läheistä haudan lepoon. Jokainen lähtö on vienyt pienen palan mennessään. Mutta samalla sydämessä on ollut kiitos.  

Muistanette Raamatusta Job nimisen miehen. Hänellä oli kaikki elämässään hyvin, oli perhettä, karjaa ja tiluksia. Saatana saa luvan koetella Jobin uskoa ja niin hän menettää perheensä ja omaisuutensa. Kärsimyksen keskellä Job huutaa Jumalan puoleen. Lopulta itse Jumala haastaa Jobin. Jumala sanoo Jobille: Nyt minä kysyn sinulta ja sinä vastaat. Missä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? – Oletko sinä kutsunut esiin aamun, edes yhden kerran? (Job 38: 4,12).  

Jumalan edessä ihminen tajuaa oman pienuutensa ja elämän sekä Jumalan suuruuden. On asioita, joita ihmisen on vaikea tai mahdotonta ymmärtää järjellä, mutta sydän näkee.  

Jobista sanotaan Raamatussa: hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena. Se on kaunis kuvaus elämästä. Elämästä kyllänsä saaneena. Elämä oli tullut täyteen. Toivon, että elämämme lopputaival saisi olla myös kiitosta. Kiitosta elämästä, kiitosta erilaisista elämäntaipaleista. Kaikki ei ole täydellistä, vaan elämään kuuluu rosoisuutta, kipuakin, mutta elämä itsessään on kaunis.  

Hyvän Jumalan siunausta jokaiselle elämäntaipaleelle  

Piispa Mari Parkkinen