Puheenvuoro Mikkelin hiippakunnan työnohjaajien ja työyhteisökehittäjien verkostotapaamisessa Lahdessa

Piispan tehtäviin kuuluu ”edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa ja valvoa, että papit ja seurakuntien muut viranhaltijat ja työntekijät ovat oppinsa puolesta nuhteettomia ja käyttäytyvät elämässään kristillisesti”. (KJ 18:1,2, kohta 4).

Nämä muutamat rivit piispalle kuuluvista tehtävistä, joita kirkkojärjestys luettelee, tulevat lähimmäksi piispan ja työnohjaajien yhteistä työkenttää. Erityisesti tuo alku: ”edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa”. Muut piispan tehtävät liittyvät ykseyden edistämiseen, kirkon tehtävän toteutumiseen, tunnustuksen ja kirkon järjestyksen noudattamisen valvomiseen, pappien kaitsemiseen, hallinnon hoitamiseen sekä virkaan asettamisiin ja pappisvihkimyksiin.

Itse asiassa näiden kaikkien tehtävien hoitaminen helpottuu, jos seurakuntien työyhteys on hyvä. Olen usein joutunut vastaamaan median haastatteluissa tai kouluvierailuissa, mikä on ikävintä piispan työssä. Vastaukseni on: seurakuntien ristiriitojen selvittäminen. Tämän takia työnohjaajien panos on piispan näkökulmasta monella tavalla tärkeä. Toimiva työyhteys edistää kirkon tehtävän toteutumista, lujittaa kirkon ykseyttä, vähentää ristiriitoja ja sitä kautta kaikenlaisen kaitsennan tarvetta.

Työnohjaus lisää työhyvinvointia ja työntekijän itseymmärrystä sekä tukee työmotivaatiota ja ammatillista kehittymistä. Kirkon tärkein resurssi on henkilöstö ja siitä meidän on pidettävä hyvää huolta. Tämä on yhteinen työmaamme.

Kirkko on työnohjauksen pioneeri ja työnohjaukseen on meillä kohtuullisen helppo päästä. Harvalla organisaatiolla on niin kattava joukko koulutettuja työnohjaajia käytettävissään kuin kirkolla. Kirkon työntekijöitä voidaan tämän vuoksi syystä kadehtia.

Työnohjaus on tarpeen erityisesti muutostilanteissa. Seurakuntien rakennemuutokset, talouden supistukset, lomautukset ja myös irtisanomiset rasittavat monia työyhteisöjä. Miten suhtaudun muutokseen? Miten jaksan jatkuvan muutoksen keskellä?

Kun väkeä on vähemmän töissä, jäljelle jäävien työmäärä on kasvanut. Hengellisen työn tekijöiden työajattomuus on oma haasteensa tämän muutoksen keskellä. Miten työtä pystytään rajaamaan, ettei se käy yli voimien? Työnohjauksesta voi saada apua ajanhallintaan ja jaksamisen ongelmaan.

Koronaviruskriisi koetteli työyhteisöjä monin tavoin. Oli nopeasti luotava uusia tapoja tehdä työtä, etätyö oli monelle uusi kokemus, joidenkin työt vähenivät minimiin, toisille kriisiaika merkitsi suurta työn ja vastuun kuormaa. Kaiken aikaa taustalla oli myös huoli omasta ja läheisten terveydestä. Kun työyhteisön kokoontumiset jäivät pois, moni jäi kysymystensä kanssa yksin. Tuomiokapituli tarjosi kevään koronaviruskriisin aikana lyhytkestoista työnohjausta etänä. Tähän tarjoukseen ei juuri tartuttu.

Työelämä on muuttunut paljon niistä ajoista, kun oma ikäluokkani aloitti ensimmäisissä työpaikoissaan. Itseohjautuvuutta ja itsensä johtamista vaaditaan tänään monissa kirkonkin tehtävissä. Esimiestehtävissä olevilta vaaditaan uudenlaisia johtamisen taitoja – asiajohtamisen lisäksi vahvaa henkilöjohtamista ja taitoa toimia työyhteisön sparraajana ja innostajana. Johtotehtävissä olevat tuntevat monesti olonsa yksinäiseksi. Työnohjaus tarjoaa heille paikan käsitellä työn kysymyksiä luottamuksellisesti.

Seurakuntien työyhteisöissä tulee joskus ongelmia erilaisten näkemysten törmätessä toisiinsa. Meillä on töissä monia periaatteen ihmisiä, mikä on hyvä asia. Mutta joskus perustehtävä pääsee unohtumaan ja ruvetaan käymään keskinäistä kisaa siitä, kenen hengellinen näkemys on se oikea. On myös henkilösuhteisiin liittyviä riitatilanteita. Työnohjaaja voi toimia sovittelijana näissä tilanteissa.

Te osaatte arvioida minua paremmin työnohjauksessa tapahtunutta kehitystä, mutta havaintojeni mukaan työnohjaus on muuttunut viime vuosina hyvin kirjavaksi. Siihen sekoittuu aineksia sielunhoidosta, psykoterapiasta, hengellisestä ohjauksesta, työyhteisön hoitamisesta ja kehittämisestä. Työnohjauksella on aina ollut ”häipyvät reunat” (Herman Andriessen), mutta niin tuntuu olevan erityisesti nykyaikana.

Kun aikoinaan itse osallistuin 40 tunnin yksilötyönohjaukseen, minulle oli tärkeää hahmottaa työnohjaus kolmen toisiinsa limittyvän osatekijän kautta. Kyse on ammatillisesta kasvusta, persoonallisesta kasvusta ja työyhteisön jäsenenä kasvamisesta. Työnohjauksessa käsitellään ammattitaitoa ja ammatillisuutta, persoonallisuutta ja sen vaikutusta työhön sekä kykyä liittyä työyhteisöön ja yhteistyötä. Työnohjauksessa nämä liittyvät toisiinsa. Kasvu koskee kaikkia näitä alueita. Työnohjaus perustuu vuorovaikutukseen, jossa paneudutaan työntekijän työn tutkimiseen, tukemiseen ja ymmärtämiseen. Kokemukseni mukaan kirjalliset raportit pakottivat jäsentämään kulloinkin esillä olevaa asiaa ja toivat muutenkin jäntevyyttä työnohjaukseen.

Työnohjaus ei siis ole sielunhoitoa eikä psykoterapiaa, vaikka siinä voi ja saa olla hoidollisia aineksia. Jos ohjattavalla on psyykkisiä ongelmia, hänet tulee ohjata hoitoon ja hyödyntää työterveyshuollon palveluja. Tuomiokapitulin kokemuksesta kyselen, pitäisikö työnohjausprosessia kehittää siten, että se voisi toimia yhteistyössä työterveyshuollon kanssa? Taustalla on havainto siitä, että kirkossa yleisin työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syy ovat mielenterveysongelmat.

Työnohjaus on mielestäni hyvä pitää nimensä mukaisesti ammatillisen kasvun ja huollon välineenä. Erityisesti painotan kahta asiaa.

Ensinnä työnohjaajan tavoitteena on saada esiin ohjattavan parhaat puolet ja voimavarat. Pirkko Siltalan mukaan työnohjauksen päävastustajaksi tulee helposti valmiiksi tietäminen, jossa pidetään kiinni selviöistä ja tavanomaisuuksista. Valmiiksi tietäminen estää katsomasta tilanteita ja ongelmia uudella tavalla. Se peittää myös mahdollisuudet ja voimavarat, joita meillä on.

Tämä liittyy olennaisesti edellä sanomaani kasvun näköalaan. Kauniilla ja kiteytetyllä tavalla asian ilmaisee Kahil Gibran kirjassaan Profeetta: ”Kukaan ei voi ilmaista teille muuta kuin sellaista, mikä jo uinuu teidän tietoisuutenne aamunkoitossa. Opettaja, joka kulkee temppelin varjossa oppilaidensa seurassa, ei anna omasta viisaudestaan vaan omasta uskostaan ja rakkaudestaan. Sillä jos hän on todella viisas, hän ei pyydä teitä astumaan omaan viisautensa majaan, vaan ohjaa teidät mieluummin oman sielunne kynnykselle.”

Toiseksi työnohjaaja saa olla rohkaisija ja toivon kannattelija. Tämä on sellainen tehtävä, jolle on kirkkomme nykytilanteessa ja tulevaisuudessa yhä enemmän tarvetta. Kohtaan usein seurakuntien työntekijöitä, joilta on kadonnut oman työn merkitys, joilta tulevaisuuden suuret kysymykset ovat vieneet työn ilon, jotka ovat liian suuren työmäärän, kohtuuttomien odotusten ja erilaisten ristiriitojen keskellä kyynistyneet. Työnohjaaja voi tällaisessa tilanteessa olla rohkaisija ja toivon ylläpitäjä. Työnohjauksessa voikin saada tukea myös omiin avuttomuuden, epävarmuuden ja pettymyksen tunteisiin, jolloin omat rajat selkiintyvät. Silloin oppii sietämään epävarmuutta, kestämään ahdistusta ja luottamaan omaan osaamiseensa sekä ylläpitämään toivoa ja mahdollisuuksia.

Jaksamisen kysymykset, muutoksen kohtaaminen ja työelämän uudet tuulet koskevat myös teitä, työnohjaajien joukkoa. Teidän on työnohjaajan tehtävässänne säilöttävä toisten kysymyksiä ja kannettava toisten taakkoja. Myös te tarvitsette purkupaikkoja, luottamuksellista keskustelua, vertaistukea. Toivon, että me hiippakunnassa voisimme omalta osaltamme tukea teitä tärkeässä tehtävässänne. Toivon, että rohkenette tuoda esiin omia näkemyksiänne ja toiveitanne tuomiokapitulin ja piispan suuntaan.

Piispan tehtäviin kuuluu ”edistää hyvää työyhteyttä seurakunnissa. Tämän tehtävän toteuttamisessa työnohjaajat ovat mukana. Yhdessä voimme olla ”edistämässä hyvää työyhteyttä seurakunnissa”. Kiitos siitä ensiarvoisen tärkeästä tehtävästä, jota työnohjaajina kirkossamme ja hiippakunnassamme hoidatte.