Kissankarvat nojatuolissa

”Luterilaisuudesta on pikkuhiljaa tullut suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa vähän niin kuin kissankarvat olohuoneeni taannoisessa nojatuolissa. Ne ovat kutoutuneet niin osaksi nojatuolin villakangasta, että vaikka ne silmin erottuvat ja vaikka niitä voi koittaa imuroida, lopputulos on karvan ja villan yhdistelmä, jossa toista ei saa pois tuhoamatta toistakaan. Niitä ei millään saa irti toisistaan.”

Näin kuvaa luterilaisuuden vaikutusta suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan valtiotieteiden tohtori Anneli Portman tuoreessa artikkelikokoelmassa Kaappiluterilainen kansa (Käsite Kirjat 2020). Hänen mukaansa hitaasti vaikuttavan viruksen tavoin luterilaisista arvoista ja ajatuksista on tullut niin elimellinen osa yhteiskuntaa, ettei niitä enää tunnisteta uskonnollisperäisiksi.

Kun Suomea ja muita Pohjoismaita verrataan maailman muihin maihin, Pohjoismaat muistuttavat toisiaan. Ne muodostavat oman saarekkeensa esimerkiksi luottamuksen, lukutaidon, demokratian ja yhteiskunnallisen vakauden näkökulmasta. Jokin on yhdistänyt yhteiskuntia ja ne ovat kehittyneet samaan suuntaan. Pohjoismaita yhdistää muun muassa reformaatio, jonka seurauksena luterilaisuudesta tuli valtauskonto.

Valtauskonto tulee osaksi kulttuuria, ja häviää joskus näkyvistä itsestäänselvyytensä takia. Uskontoa ei enää tunnisteta yhteiskunnan arvopohjasta. Näin on tapahtunut maassamme.

Yhteiskuntatieteissä kehityksen määrääjinä nähdään usein taloudelliset tekijät uskonnon sijaan. Kaappiluterilainen kansa -kirjassa hallintotieteiden professori Robert H. Nelson esittää toisenlaisen tutkimustuloksen. Hänen mukaansa nykyinen pohjoismainen hyvinvointivaltio on sekularisoitunutta luterilaisuutta.

Jos reformaatiosta riisutaan Jumala, jäljelle jäävät arvot, joita korostetaan hyvinvointivaltiossa: tasa-arvo, koulutus, työnteko, konsensus, vaatimattomuus. Anneli Portman kysyy: ”Vaikka juurista ei niin piittaisi, tuottaa puu vielä maukkaita hedelmiä. Kysymys on tietysti, kuinka kauan ja mitä menetetään, jos Jumala poistetaan.”

Dosentti Niko Huttunen korostaa, että olisi suuri virhe tarkastella luterilaisuutta vain kirkollisena asiana. Mikään yhteiskunta ei ole katsomuksellisesti neutraali, mutta tätä tosiasiaa pidetään jollakin tavoin kaapissa – ehkä tietoisesti tai tiedostamatta. Äärimmillään se johtaa J-sanojen karttamiseen, kuten on nähty vaikkapa ylimpien lainvalvojien Suvivirttä koskevissa ratkaisuissa.

Todellinen uskonnon perkaaminen edellyttäisi paljon syvemmälle meneviä puhdistuksia kuin Jumala- ja Jeesus-sanojen raakkaamista tai joulujuhlien uskonnollisen aineksen poistamista. Mutta mitä hyötyä tällaisesta puhdistuksesta olisi? Huttunen kirjoittaa: ”Hedelmistään puu tunnetaan, totesi jo Jeesus, eikä Suomea todellakaan voi pitää kaikkein epäonnistuneimpana yhteiskuntana maailmassa.”

Huttusen mukaan uskonnon siivoaminen julkisen vallan toiminnasta on kummallista peittelyä. Suomalaisen yhteiskunnan on aika tulla kaapista. Se ei merkitse uhkaa katsomuksellisille vähemmistöille tai muille kulttuureille, vaan yksinkertaisesti sen tunnustamista, että jokainen yhteiskunnallinen ratkaisu on aina arvopohjainen ja ankkuroituu historiaan.

Luterilaisuus on yhteiskunnassamme kuin kissankarvat nojatuolissa, erottamattomasti kietoutuneina toisiinsa. Kun Suomea vertaa maailman muihin maihin, lopputulosta voi pitää onnistuneena.