Avauspuhe piispainkokouksessa 13.9.2022 Mikkelissä

Piispainkokous kokoontuu syysistuntoonsa päämajakaupunki Mikkelissä. Jo pinnallinen his-toriallinen analyysi paljastaa, että molemmat kokouspaikkaan liittyvät sanat ”päämaja” ja ”Mikkeli” viittaavat sotaan ja taisteluun.

Mikkeli on maamme tunnetuin päämajakaupunki. Täältä on johdettu sodankäyntiä sisällis-, talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa. Nykyisinkin Puolustusvoimat on vahvasti läsnä Mikkelissä, sillä täällä sijaitsee maavoimien esikunta. Historiasta johtuen kaupungissa on usei-ta maanpuolustukseen liittyviä museoita sekä uusimpana tiedekeskus ”Sodan ja rauhan keskus Muisti”. Se tuo aivan uudella tavalla koettavaksi ihmisten ja yhteiskunnan sodan ajan todelli-suuden. Tiedekeskuksen tunnuslause kiteyttää sen tehtävän: ”Muisti kertoo sodasta edistääk-seen rauhaa.”

Mikkeli on saanut nimensä arkkienkeli Mikaelin mukaan. Hänet tunnetaan Danielin kirjassa ja Ilmestyskirjassa Herran sotajoukon päällikkönä, ylistrategina (arkhistratēgos) ja enkelien komentajana taistelussa langenneita enkeleitä vastaan. Tuomiokirkon lasimaalauksessa on arkkienkeli Mikael miekka kädessään puhaltamassa torveen. Myös Mikkelin piispan kaavun klipeukseen (takakilpeen) on kuvattu arkkienkeli Mikael.

Sodan ja rauhan kysymykset eivät ole ajankohtaisia ainoastaan piispainkokouksen kokoon-tumispaikan vuoksi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tuonut sodan Eurooppaan ja lähelle meitä. Helsingistä on linnuntietä Kiovaan sama matka kuin Utsjoelle. Tosin Ukrainassa on sodittu jo vuodesta 2014 lähtien, vaikka usein emme sitä muista. Samoin unohdamme sen tosiasian, että parhaillaan käydään kymmenittäin sotia tai aseellisia ja väkivaltaisia konflikteja eri puolilla maailmaa.
Viime vuodet olemme eläneet poikkeuksellista aikaa. Koronapandemia ja sota Ukrainassa ovat muuttaneet suomalaisten maailmankuvaa. Sodan pelko on noussut korkeimmalle tasolle sitten kylmän sodan ajan, kertoi reilu kuukausi sitten (2.8.2022) Ylen vuotuinen Suomalais-ten pelot ja haaveet -tutkimus. Vastaajista 47 % oli erittäin huolissaan sodasta ja sodan uhasta. Miten meille käy? Toistaako historia itseään ja joutuuko maamme sotaan? Vaikka meillä ei ole mitään välitöntä uhkaa, Ukrainassa käytävän sodan seuraukset koskevat jokaista jo nyt. Kuinka paljon viime aikoina onkaan uutisoitu esimerkiksi talouskriisistä, energian riittävyy-destä, sähkön hinnasta, elintarvikkeiden ja ylipäänsä elinkustannusten noususta sekä huolto-varmuudesta? Epävarmuus tulevaisuudesta on kasvanut voimakkaasti.

Sodan ja rauhan kysymykset haastavat kirkkomme monella tavalla. Olennaista on se, miten seurakunnissa toimitaan ihmisten kanssa ja rinnalla monien huolien ja pelkojen keskellä sekä annetaan apua ja tukea. Varautumiseen ja valmiussuunnitteluun onkin kiinnitetty viime aikoi-na erityistä huomiota. Diakonian, sielunhoidon sekä lasten ja nuorten parissa tehtävän työn tarve on kasvanut. Usein unohtuu seurakuntien arkisen työn korvaamaton merkitys henkisen huoltovarmuuden ylläpitäjänä. Suomalaisessa yhteiskunnassa kirkolla on luonteva tehtävä ja lain määräämä velvollisuus henkisen kriisinkestävyyden vahvistajana. Kirkon perussanoma on toivoa, turvaa ja rohkaisua tuovaa. Sille on nyt kysyntää.

Sodan ja rauhan kysymykset haastavat kirkkoa ja erityisesti meitä kaikkia myös teologisesti. Keskeinen haaste on viides käsky ”Älä tapa” ja sen tulkinta. Käsky tuo esille elämän Jumalan luomistyön perustarkoituksena ja suojelua vaativana. Luterilaisuudessa on pohdittu sodan ja rauhan kysymyksiä etenkin oikeudenmukaisen tai oikeutetun sodan valossa. Sen rinnalle on tullut myös käsite oikeudenmukaisesta rauhasta, erityisesti Kirkkojen maailmanneuvoston uusimmissa dokumenteissa.

Professori Nikolai Losky lanseerasi vuonna 1991 ”välttämättömän sodan” käsitteen: ”Ei ole enää olemassa oikeutettuja sotia, mutta historiassa on hetkiä, jolloin ei voi olla sotimatta”. Tappaminen on aina synti, mutta joskus puolustautumiselle ei ole vaihtoehtoja. Siksi on tär-keää muistaa, että maassamme on puolustusvoimat.

Puolustautumisen oikeutus on myös Mikkelin viesti nykyiseen keskusteluun. Kannamme oman maamme puolustamisen perintöä ja viestiä. Tämä kertoo olennaisimman siitä, miksi Suomessa on armeija. Aseellisen voimankäytön ja siten myös ”välttämättömän” väkivallan eettisen perustan muodostaa puolustautuminen. Tällaista sotaa Ukraina käy parhaillaan maas-saan. Lukion historian opettajani kiteytti osuvasti: ”Maassa marssii aina armeija. Jos ei marssi oma, niin marssii vieras.” Ukrainan katsotaankin sotivan muun Euroopan puolesta. Se tarvit-see kaiken mahdollisen tuen.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä perinteiset teologiset kysymyksenasette-lut joutuivat koetteelle. Kylmä sota ydinasevarusteluineen asetti kirkot uuteen tilanteeseen ja myös haastoi perinteiset tulkintamallit. Sittemmin 1990-luvulta alkanut aseidenriisunnan vai-he on vaihtunut viime vuosina kiristyneeseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen. Nyt sota Ukrainassa vie maailmaa kohti uutta ydinasevarustelua, arvioi kesäkuussa 2022 Tukholman kansainvälinen rauhantutkimusinstituutti Sipri. Edessä on uusi kylmä sota.

Nykytilanne on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin 1940-luvun loppu, jolloin ensim-mäinen kylmä sota alkoi. Väkivaltaisten konfliktien riskiä kasvattavat ilmastonmuutoksen yhä vakavammiksi käyvät vaikutukset. Kuluneen kesän ennennäkemättömän armottomat helleaallot ovat osoittaneet, että ilmastokriisi voimistaa geopoliittisia, sotilaallisia ja taloudelli-sia kriisejä.

Perinteisiin sodan ja rauhan kysymyksiin on tullut uusi ulottuvuus: Ihmiskunnalla ei ole enää varaa unohtaa tai lykätä toimia ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on todellinen uhka, mutta ilmastokriisi aiheuttaa aivan eri mittaluokan uhkia. Olemme tienneet jo kauan niiden olevan tulossa, muttemme ole tehneet asialle riittävästi. Tehokas reagointi vaatisi irtautumista menneestä ja poliittisen sekä talous- ja yhteiskuntajär-jestelmän täydellistä uudistamista. Aikaa ei ole paljon, ellei sekin ole jo mennyt.

Hyvät piispainkokouksen edustajat. Viime vuosien aikana ovat ihmisoikeudet sekä oikeu-denmukaisuuden ja köyhyyden kysymykset olleet paljon esillä. Sen sijaan rauhantyö on jää-nyt taka-alalle, kenties 1960–1980-lukujen politisoituneen rauhantyön traumojen ja viime vuosikymmenten eurooppalaisen vakauden ajan vuoksi. Nyt turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttunut. Sodan ja rauhan kysymykset ovat tulleet ajankohtaisiksi. Meitä haastetaan vaka-vien aiheiden äärellä ja meiltä odotetaan kristillisestä uskosta nousevia vastauksia. Nyt on aika ja tarve sodan ja rauhan kysymysten teologiselle työskentelylle.

Kristillinen kirkko rakentuu sekä realismin että tulevaisuususkon varaan. Tunnistamme ja tunnustamme kärsimyksen, kuoleman ja pahuuden. Mutta samalla valamme myös uskoa rau-haan, uuteen elämään ja hyvyyteen. Kristillinen kirkko tunnustaa pahan realismin maailmassa. Emme ihannoi väkivaltaa ja tappamista, vaan haluamme pitää sen aisoissa. Sota on synnin seurausta ja ihmiskuntaa painava kirous. Sota ja väkivalta ovat merkki synnin todellisuudesta maailmassa. Siitä emme pääse irti, kuten emme pääse irti itsestämme emmekä sisimmästä olemuksestamme. Siksi pahaa joudutaan torjumaan myös asein: ”Sillä jollei miekka puolustaisi ja säilyttäisi rauhaa, täytyisi kaiken, mitä maailmassa on, joutua tuhon omaksi taistelun valli-tessa.” (Luther, Valitut teokset III [1959], 108).

Kirkolle rukous on kaiken rauhantyön perusta. Rukouksessa tajuamme, ettemme kristittyinä ja kirkkona kuulu konfliktien ja sotien maailmaan, vaan kuulumme Hänelle, joka antaa meille rauhansa. Professori, pastoraalipsykologi Henri J.M. Nouwenin mukaan ”Rauhantyön para-doksi onkin siinä, että emme ankkuroi käsitystä omasta olemuksestamme tähän maailmaan. — Voimme todistaa Rauhanruhtinaasta vain, jos panemme toivomme Häneen ja vain Hä-neen.”

Kristillisen käsityksen mukaan ihmistä muuttaa vain evankeliumi Jumalasta, joka on tehnyt sovinnon ihmiskunnan kanssa Kristuksen ristinkuolemalla. Kristus on meidän rauhamme. Hänen julistamansa rauha ei ole tämän maailman mukaista, mutta se voi muuttaa ihmisten sisimmän ja sen kautta tämän maailman. Sen vuoksi sodan, väkivallan ja kuoleman maailmas-sa on sitäkin tärkeämpää muistaa, että kristillinen usko kutsuu toimimaan rauhan puolesta.

Evankeliumi on rauhan ja sovinnon sanoma koko ihmiskunnalle. Rauha maan päällä on Ju-malan tahto. Rauha ei ole itsestäänselvyys, sen me olemme tänä vuonna havainneet Ukrai-nassa. Sen rakentamiseen on sitouduttava joka päivä, pienissä ja suurissa teoissa kaikkialla maailmassa. Rauhantyö on kristityn elämäntapa. Se koskee koko olemustamme, kaikkia te-kojamme ja puheitamme. Meille kristityille ja kirkoille rauha on kutsu ja tehtävä.