Häkkisen evankeliumi ja tulevaisuuden kirkko

Taannoin Kotimaa-lehdessä (24.8.2017) oli suuri otsikko ”Häkkisen evankeliumi”. Sivun avatessani hätkähdin, että mitähän siellä nyt minusta kirjoitetaan. Tekstiä lukiessa selvisi pian, että kyseessä oli professori Lauri Thurénin tulevan sunnuntain tekstiselitys. Häkkisellä hän viittasi formulakuski Mika Häkkiseen.

Saamassani puheenvuoropyynnössä oli toive visioivasta otteesta. Mihin olemme kirkkona matkalla? Mikä on piispa ”Häkkisen evankeliumi” tilanteessa, jossa me kirkossamme elämme? Tulevaisuuden kirkossa painottuu mielestäni kolme näkökulmaa.

Vahvan identiteetin kirkko

Ensinnä kirkon identiteetti on aiempaa vahvempi. Ruotsalainen teologi Peter Halldorf väittää: ”Mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme tähän maailmaan. Kirkon ajautuminen yhteiskunnan reuna-alueelle ei luultavasti johdu ideoiden tai ohjelmien puutteesta. Syytä on pikemminkin etsittävä hengellisen voiman puutteesta.”

Halldorfin mukaan historioitsijat ovat tehneet mielenkiintoisen havainnon luostariliikettä tutkiessaan. Pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen keskiajalla vaikutti eniten luostariliike. Hämmästyttävä vaikutus liikkeellä, jolle on ominaista maailmasta pois kääntyminen. Vai onko se kuitenkaan pohjimmiltaan hämmästyttävää?

Luostarikulttuuri on kiistaton esimerkki siitä, että Jumalaan päin kääntyminen merkitsee kääntymistä todellisuuteen päin, ei siitä pois. Se johtaa elämän peruskysymysten äärelle. Elämä pelkistyy ja olennaisin nousee esille. Evankeliumin vapauttava voima tulee esille kaiken muun, sinänsä tarpeellisen ja hyvän, keskeltä.

Dosentti Risto Ahonen on arvioinut kirjassaan ”Tulevaisuuden kirkko” länsimaisen kulttuurin ja kristinuskon suhdetta. Kysymykseen, voivatko Euroopan kirkot uudistua, Ahonen vastaa: ”Kyllä voivat, mutta se edellyttää syvällisen analyysin tekemistä nykytilanteesta, aivan uudenlaista asennetta ja ennen kaikkea dynaamisen, elämää uudistavan evankeliumin löytämistä.” Hän kritisoi Euroopan kirkkoja siitä, että ne hakevat olemassaolon oikeutuksensa suuren yleisön kosiskelusta ja ajatusten myötäilemisestä. Näin kirkot yrittävät näyttää, miten ne seuraavat aikaansa, ovat moderneja ja tarpeellisia. Kirkon tilannetta on yritetty parantaa eri tavoin ottamalla huomioon paremmin ihmisten toiveet. Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista loputtomilla kyselyillä siitä, mitä mieltä ihmiset eilen olivat, ja mitä he mahdollisesti tänään ja huomenna ovat. Tulevaisuuden kirkolta edellytetään vahvaa identiteettiä kirkkona, joka nousee sen omista lähtökohdista ja perusteista.

Sama kiteytetään oivallisesti ”Jokin meitä yhdistää” -julkaisussa: ”Viime vuosina suuntaa on etsitty gallupeista. On tajuttu, että kirkko on ihmisiä varten ja silloin pitää kysyä heiltä, asiakkailta, miten he haluavat tulla palvelluiksi. Niinhän Jeesuskin kuulemma teki, kyseli yhtenään, mitä ihmiset toivoisivat hänen tekevän. Lopulta he toivoivat hänen tulevan ristiinnaulituksi. Asiakaspalvelija loppuun saakka!” (s 7–8).

Kirkolla on edessään kaksi tietä. Se voi tyytyä olemaan – rovasti Matti J. Kurosen sanoin – ”kristillisen uskon ja elämän muistosäätiö, joka luulee itseään kirkoksi”. Kirkosta tulee historiallinen, harmiton, museaalinen jäänne, jolla on oma kunniakas paikkansa länsimaisessa historiassa.

Vakavampia innon ja rohkeuden tukahduttavia kiusauksia on tappiomieliala. Se tekee meistä tyytymättömiä, pettyneitä ja kyynisiä. Paavi Franciscus varoittaa apostolisessa kehotuskirjeessään Evankeliumin ilo (Evangelii gaudium) hautapsykologista. Hän tarkoittaa tällä kirkon jokapäiväisen elämän harmaata pragmatismia, jossa kaikki näennäisesti etenee normaalisti, mutta todellisuudessa usko kuluu loppuun ja rappeutuu pikkumaisuudeksi. Tällainen hautapsykologia muuttaa vähitellen kristityt museon muumioiksi. Pettyneinä todellisuuteen, kirkkoon tai itseensä he kokevat jatkuvasti kiusausta langeta toivottomaan surullisuuteen ja pessimismiin. ”Kutsuttuina säteilemään valoa ja välittämään elämää he lopulta kiintyvät asioihin, jotka synnyttävät yksinomaan pimeyttä ja sisäistä väsymystä ja heikentävät apostolista intoa.” (s 61).

Vaihtoehtoinen tie on etsittävissä reformaation löydöistä 500 vuotta sitten. Käsite ”reformaatio” tulee latinan kielen sanoista ”re” eli uudelleen ja ”forma” eli muoto. Kyseessä on siis sananmukaisesti ”uudelleen” tai ”takaisin” muotoon palauttaminen. Reformaatio merkitsee takaisin ytimeen palaamista. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan alkuperäisen kirkon jälleen löytämistä. Kirkon uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on. Se ei tarkoita kirkon muokkaamista galluppien mukaan, vaan etsiytymistä yhä enemmän ytimeen siinä, mikä meille on jo annettu, siis evankeliumiin. Siitä puolestaan kasvaa sen pohtiminen, miten evankeliumi, kirkon ydinsanoma, muuttuu käytännön toiminnaksi tässä ajassa, tämän ajan kielellä ja tavoilla.

Kirkkomme asema voi muuttua, hiippakuntamme voivat yhä pienentyä, seurakuntiemme resurssit vähetä, mutta se ei merkitse Kristuksen kirkon katoamista näiltä seuduilta. Meiltä kirkon työntekijöiltä odotetaan ainoastaan uskollisuutta kutsumuksellemme, silloinkin kun se joutuu koetukselle emmekä itse jaksa. Silloin rohkaiskoon meitä Raamatun lupaus: ”Sinä, Herra, olet lamppuni. Sinä tuot pimeyteeni valon.” (2. Sam. 22:29). Siksi on erityisen tärkeä muistaa, ettei kukaan eikä mikään ei voi riistää meiltä evankeliumin iloa (vrt. Joh. 16:22). Sanon tämän oikein alleviivaten. Kukaan eikä mikään voi riistää meiltä evankeliumin iloa.

Rinnalla kulkeva kirkko

Toiseksi kirkko on kutsuttu elämään ihmisten keskellä ja rinnalla ja ottamaan todesta ihmiskunnan ja luomakunnan tulevaisuus. Evankeliumin ilo ja vapauttava sanoma liittyy ihmisen fyysiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja hengelliseen todellisuuteen. Tällainen kokonaisvaltaisuus vastaa Jeesuksen ohjelmajulistusta Nasaretin synagoogassa. ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Luuk. 4:18–19).

Jeesus ei ohjelmajulistuksessaan erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään. Evankeliumi ei ollut vain verbaalista julistusta ihmisarvosta ja uudesta toivosta, vaan myös ihmisen tuskan ja kärsimyksen kohtaamista ja konkreettista auttamista.

Jokainen ihminen tarvitsee turvaa, siis että elämän perusasiat ovat turvattuina. Sen lisäksi jokainen tarvitsee kuulumista yhteisöön, kokemusta, että en ole yksin, vaan kuulun joukkoon. Jumala on luonut ihmisen yhteyteen, se on perustarpeemme. Jokainen tarvitsee merkityksellisyyttä, siis että olen jollekin tärkeä ja voin antaa toisille jotain. Tätä kaikkea seurakunta voi tarjota sielläkin, missä resurssit pienenevät, ikärakenne vanhenee ja elämä hiljenee. Viime kädessä kyse ei olekaan rahasta, vaan uudenlaisesta toimintakulttuurista ja yhteisöllisyydestä. Tähän liittyy olennaisesti kysymys seurakunnasta ja kirkosta. Mikä ja millainen yhteisö se on?

Kristittyjen elämään on alusta alkaen kuulunut sekä syrjäytyneiden auttaminen että yhteisön omien köyhien jäsenten avustaminen. Vaikka monet kuvaukset ovat idealisoituja ja liioittelevia, eivät ne ole vailla historiallista pohjaa. Järjestelmällisellä avustustoiminnalla oli merkittävä sija kristillisten seurakuntien elämässä. Kristityt saivat tämän takia positiivista huomiota osakseen. Kaikkein kuuluisin todistus tästä on viimeisen pakanakeisarin, Julianoksen, vuonna 362 kirjoittama kirje Arsakius-nimiselle Galatian ylipapille. Julianos pitää häpeällisenä sitä, että ”galilealaiset” ruokkivat niin oman yhteisönsä jäseniä kuin ei-kristittyjäkin köyhiä, jotka eivät saa omiltaan apua (430D; 157:3).

Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla on ollut suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla. Amerikkalainen sosiologi Rodney Stark on esittänyt, että yksi tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito niiden kahden suuren tautiepidemian aikana, jotka järkyttivät roomalaisen yhteiskunnan perusteita toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä (Rodney Stark. The Rise of Christianity. 1997). Tarttuviin tauteihin sairastuneita hoitaessaan – ilmeisesti kyse oli ensin isorokosta ja sitten tuhkarokosta – kristityt paitsi lisäsivät Starkin mukaan paitsi suosiotaan myös omaa osuuttaan väestöstä. Aiheellinen muistutus kristityn vastuusta meille koronapandemian keskellä!

Kirkkoamme uhkaa alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissa on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Työntekijöillä riittäisi kyllä tekemistä ilman seurakuntalaisia. Ensimmäisten kristittyjen todistus on kuitenkin tyystin toisenlainen. Heillä oli vahva keskinäinen yhteys, mutta se ei johtanut heitä käpertymään sisäänpäin, vaan päinvastoin: usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan. He ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Vieraanvaraisuus on kristillinen hyve. Tämä on meidänkin tarpeen muistaa.

Ensimmäisistä kristityistä kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42) Voimanlähteenä kristityillä on aina ollut sana, ehtoollinen ja rukous.  Ne kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä on voima, joka synnyttää uskon ja johtaa lähimmäisen viereen. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. Vastuu lähimmäisestä ja luomakunnasta on sidoksissa uskon ytimeen. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen. Diakonia lähtee alttarilta.

Missionaarinen kirkko

Kolmanneksi on muistettava, että Jeesuksen yksinkertainen käsky kirkolleen oli: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Välineinä ovat kaste ja opetus. Kristillisen kirkon olemukseen kuuluu missionaarisuus, lähetystehtävä. Ensimmäiset kristityt elivät lähetystilanteessa ja se leimasi seurakuntien elämää. Kristinusko levisi Jerusalemista nopeasti kahden ensimmäisen vuosisadan aikana kaikkiin ilmansuuntiin.

Kirkko ei ole pienten sisäpiirien joukko, vaan avoin ja yhteyteen kutsuva yhteisö. Sen tehtävänä on täyttää Jeesuksen sille antama tehtävä. Kirkko on aina viestivä yhteisö. Sen tulisi olla yhteisö, joka näkyy rakkauden asenteena ja tekoina ulospäin. Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen, kuten jo edellä sanoin.

Mutta miten on käynyt? Uskon ja rakkauden yhteisöstä on kehittynyt vuosisatojen aikana instituutio. Olemme rakentaneet sellaisia rakenteita, joita ei ole tarkoitettu maailman valloittamiseen, vaan säilyttämiseen. Suuri osa kirkkomme ja seurakuntiemme budjeteista ja työvoimasta on sidottu siihen, että turvataan saavutetut asemat. Kuitenkin kirkko on Jumalan vaeltava kansa. Se on lähetetty tähän maailmaan, sille on annettu tehtävä, sen on tarkoitus olla liikkeellä!

Muistan elävästi edesmenneen evankelista Kalevi Lehtisen vertauksen jalkapallo-ottelusta. Hänen mukaansa moni seurakunta on kuin jalkapallo-ottelu: on 22 pelaajaa, jotka kipeästi tarvitsevat lepoa, ja 50 000 katsojaa, jotka kipeästi kaipaisivat liikuntaa. Suurin haasteemme on saada ihmiset kirkkojen katsomoista pelikentälle. Kirkonpenkkeihin pakastettu pääoma tulee saada sulatetuksi ja käyttöön.

Piispan etuoikeus on tavata paljon kirkon työntekijöitä. Meillä on laaja, monipuolinen, hyvin koulutettu ja motivoitunut työntekijäjoukko seurakunnissa. Olen siitä hyvin kiitollinen. Työntekijöiden määrä, monipuolisuus ja koulutustaso ovat kaiken kaikkiaan kansainvälisesti harvinaista, ellei suorastaan ainutlaatuista.

Niin suuri kiitoksen aihe kuin runsas työntekijäjoukko onkin, kirkkomme tulevaisuutta ei voi rakentaa työntekijöiden varaan. Kasteeseen perustuva osallisuus Kristuksesta ja hänen pelastusteostaan antaa jokaiselle kirkon jäsenelle oikeuden osallistua seurakunnan – Kristuksen ruumiin – rakentamiseen. Teologian kielellä sanottuna kyse on siitä, että yhteisen pappeuden soveltamisessa käytäntöön ei ole päästy niin pitkälle kuin voisi ja pitäisi päästä. Jäsenyys ja seurakuntalaisuus on tästäkin näkökulmasta kirkkomme suurimpia tulevaisuuden kysymyksiä. Meitä työntekijöitä tarvitaan, mutta seurakuntalaisissa on kirkkomme tulevaisuus.

Kuilun partaalla vai mahdollisuuksien edessä?

Lappeenrannan ydinkeskustassa sijaitsee vuonna 1794 valmistunut Lappeen kirkko. Puolenkymmentä vuotta sitten otin kuvan Lappeen kirkosta, kun sen vieressä oli rakennustyömaa. Kuva herättää kysymyksen, onko kirkko kuilun partaalla. Esimerkiksi tuorein kirkkomme nelivuotiskertomus antaa varsin lohduttoman kuvan kirkostamme. Se pakottaa kysymään, onko kirkolla tulevaisuutta.

Lappeen kirkosta ottamani kuvan toi tulkita myös toisin. Se ei kuvaakaan kirkkoa romahtamaisillaan syvään kuoppaan, vaan uuden rakentamista. Mikään aikakausi ei ole kirkolle sen parempi tai huonompi kuin toinen. Jokainen muutos sulkee joitakin ovia, mutta vastaavasti avaa joitakin uusia mahdollisuuksia. Nämä uudet mahdollisuudet meidän on havaittava ja käytettävä hyväksi. Siksi tarvitaan kirkon rakentajia ja Kirkonrakentajien foorumeja. Kirkolla on tulevaisuus, mutta se ei synny ilman rukousta ja toimintaa.

Tulevaisuuden kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa on identiteetiltään vahva, elää ihmisten keskellä ja rinnalla ja ottaa todesta luomakunnan tulevaisuuden, on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa, joka pitää rohkeasti esillä uskoa ja siitä nousevia arvoja, on missionaarinen osallisuuden yhteisö.