”Jo nyt on kirkon asemassa tapahtunut se suuri muutos, että sen, voidakseen suorittaa tehtäväänsä, on tultava yhä enemmän ei ainoastaan valmiita seurakuntia hoitavaksi vaan lähetyskirkoksi omassa maassaan.” Tämä lainaus voisi olla kirkkomme hyväksymistä odottavasta uudesta strategiasta tai pian ilmestyvästä uusimmasta nelivuotiskertomuksesta. Molemmissa dokumenteissa näkyy vahvasti suomalaisten uskonnollisuudessa tapahtunut nopea muutos.

Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumattomien osuus on kasvanut voimakkaasti kahdessa vuosikymmenessä. Maassamme on 1,5 miljoonaa mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvaa ihmistä. Viime vuosina ateistiksi tai ei-uskonnolliseksi itsensä määrittelevien osuus on lisääntynyt. Erityisesti nuorten naisten uskonnollisuus on heikentynyt voimakkaasti. Samoin on käynyt jumalanpalveluksiin osallistumiselle, rukoilemiselle, raamatunluvulle ja kristilliselle kasvatukselle. Kirkollisten toimitusten suosio hautaan siunaamisia myöten on heikentynyt.

”Jo nyt on kirkon asemassa tapahtunut se suuri muutos, että sen, voidakseen suorittaa tehtäväänsä, on tultava yhä enemmän ei ainoastaan valmiita seurakuntia hoitavaksi vaan lähetyskirkoksi omassa maassaan.” Tämä on todella kuin kuvaus kirkkomme nykyhetkestä. Lainaus on kuitenkin yli sadan vuoden takaa Suomen Kirkon Sisälähetysseuran johtaja Otto Aarnisalon kirjasesta ”Houkan kirje Suomen papeille” vuodelta 1917 (s. 21). Hän perustelee siinä sisälähetyksen merkitystä tilanteessa, jossa ”valtavat joukot eivät enää omasta puolestaan antaudu kirkon vaikutuksen alaisiksi”. Kuinka totta tämäkin on nykyään!

Siirtyessään eläkkeelle Sisälähetysseuran johtajan tehtävistä vuonna 1937 Otto Aarnisalo vielä kiteytti sisälähetyksen merkityksen: ”Sisälähetys on salpojen panemista joukkopakanuuden syntymiselle. – – – Kun kansa on riisuutumassa kristinuskosta, silloin eivät entiset työmuodot kirkon otteen säilymiseen riitä. Seurakuntia hoitavasta kirkosta on yhä enemmän tultava etsivä kirkko. — Ennen kaikkea on kirkon mentävä sinne, minne muut eivät mene. Sen toiminta on alkava äärimmäisestä päästä.” (Otto Aarnisalo: Työpäiväni päättyessä. S. 36).

Aarnisalon sisälähetysnäkyyn sisältyi keskeisesti Raamattujen ja kirjallisuuden levittäminen, työntekijöiden kouluttaminen ja hädänalaisten auttaminen, diakonia. Yhä edelleen nämä ovat vahvoina juonteina Kirkkopalvelujen toiminnassa. Sääntöjensä mukaan Kirkkopalvelut muun muassa tukee kirkkoa työmuotojen ja toimintatapojen kehittämisessä. Kirkkopalvelut on vahva toimija kirkollisen viestinnän kentällä. Se hoitaa merkittävää koulutustehtävää ja kehittää diakoniaa ja ylläpitää sosiaali- ja terveysalan laitoksia.

Olisiko meidän kirkkona ja Kirkkopalveluina nyt muistettava Aarnisalon kehotusta ja keskityttävä siihen, että kirkosta tulisi entistä enemmän etsivä kirkko? Valitettavasti niin sisälähetys kuin evankeliointi ovat rasitteisia käsitteitä, jotka kuullessaan moni tukkii heti korvansa. Mielikuva pakonomaisesta uskon tyrkyttämisestä on tympeä. Siksi ei ole ihme, ettei sisälähetys innosta. Lisäksi raja perinteisen ulko- ja sisälähetyksen välillä on jo aikoja sitten kadonnut maassamme. Lähetys alkaa kotiovelta, ei maan rajojen ulkopuolelta. Tarvitsemme kirkossa evankelioimiseen liittyvää sekä teologista että käytännöllistä työskentelyä. Toki sitä on ollut, mutta se on valitettavasti jäänyt katveeseen ja liiaksi järjestöjen asiaksi.

Entä jos sisälähetys merkitsisi Aarnisalon sisälähetysnäyn mukaisesti uudenlaisia kohtaamisen tapoja ja ulospäin suuntautuvaa toimintaa, tähän aikaan sopivaa yksinkertaista, mutta puhuttelevaa viestiä uskosta ja Jumalasta sekä vahvaa diakoniaa, jossa usko näkyy rakkauden tekoina? Entä jos se merkitsisi myös uutta työntekijöiden ja seurakuntalaisten koulutusta tavoittamaan ihmisiä – tässä on selkeä koulutuksellinen aukko. Olennaista on joka tapauksessa katsoa rehellisesti kirkkomme tilannetta. Rohkenemmeko nähdä, että pakanuus tekee paluuta, jos se koskaan on täysin kadonnutkaan maastamme?

Piispainkokous hyväksyi viime viikolla uskontodialogiin kannustavan asiakirjan Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen. Asiakirjan tehtävänä on rohkaista ja innostaa seurakuntia sekä yksittäisiä kirkon jäseniä uskontojen väliseen kohtaamiseen. Tälle dokumentille on selkeä tarve. Kirkkohallituksessa on käynnistynyt työskentely materiaalin valmistamiseksi uskonnottomien ja ateistien kanssa käytävään dialogiin. Myös tällaiselle aineistolle on tarvetta.

Uskonnollisuuden muutokseen, maamme moniuskontoisuuteen ja katsomusten kirjoon on kirkossamme siis herätty. Mutta pelkkä dialogi – niin tarpeellista ja välttämätöntä kuin se onkin – ei riitä, jos kirkko aikoo olla uskollinen identiteetilleen ja lähettäjälleen. Nyt tarvitaan ”salpojen panemista joukkopakanuuden syntymiselle”.

 

Otto Aarnisalon sanoin ”kirkosta on yhä enemmän tultava etsivä kirkko”, sekä diakonian että lähetyksen näkökulmasta. Sen on etsiydyttävä välittämään sanoin ja teoin Kristuksen rakkautta sinne, missä on hädän ääripää, hakeuduttava sinne, minne muut eivät mene eikä muu apu yllä. Kirkon on etsittävä tiensä myös sinne, missä Kristusta ei vielä tai enää tunneta, todistettava Herrastaan ja kutsuttava ihmisiä hänen yhteyteensä.