Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa

Uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat Suomen perustuslain mukaan luovuttamattomia ja suojattuja oikeuksia. Ne myös koskettavat läheisesti toisiaan. Kummankin perusoikeuden toteutumista on jatkuvasti seurattava, sillä ne eivät ole itsestäänselvyyksiä edes Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa. Uskonnonvapaus ja sananvapaus liittyvät läheisesti myös siihen, millainen tila toimia, julistaa ja opettaa uskonnoilla ja uskontokunnilla on yhteiskunnassa.

Viime aikoina on esiintynyt useita esimerkkejä uskonnon- ja sananvapauden joutumisesta koetteelle. Otan esille kolme ajankohtaista asiaa.

Ensinnä valtakunnansyyttäjä päätti 29.4.2021 asettaa kansanedustaja Päivi Räsänen syytteeseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tilanne on ymmärrettävästi aiheuttanut laajaa julkista keskustelua.

Jumalan sana on kirkkomme ylin ohje ja auktoriteetti. Tämä todetaan muun muassa Tunnustuskirjoissa ja kirkkolainsäädännössä. Kristitylle Raamatussa ei ole kyse mistä tahansa kirjasta, vaan uskomme perustasta. Kristityn omatunto on sidottu Jumalan sanaan. Siksi juuri Raamattuun ja raamatuntulkintaan liittyvä syyte herättää erityisiä huolenaiheita.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, saako Suomessa pitää esillä ja ilmaista vakaumusta, jonka henkilö katsoo pohjautuvan Raamatun ja kristillisten kirkkojen perinteisiin opetuksiin. Tämä on syvä ja vakava kysymys kristitylle. Tätä huolta kantavat nyt monen kristityn lisäksi yllättäen myös monet agnostikot, kirkkoon kuulumattomat ja ateistit. Samalla on syytä muistaa itse kunkin, miten asioista puhumme. Kahdeksas käsky koskee meitä kaikkia.

Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tämän laajemmin pohtia tätä yksittäistapausta. Lisäksi vireillä olevaa asiaa on muutenkin vaikea arvioida, kun en tiedä kaikkia siihen liittyviä yksityiskohtia eivätkä kaikki syytettä koskevat materiaalit ole julkisia. Rukouksissamme on syytä muistaa niin Päivi Räsästä kuin maamme oikeuslaitosta.

Toiseksi Opetushallituksessa valmistellaan parhaillaan ohjeita, jotka koskevat katsomuskasvatuksen ja uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen sekä yhteisten juhlien ja uskonnollisten tilaisuuksien järjestämistä. Kirkkohallitus on antanut ohjeluonnoksesta lausunnon 15.4.2021. Se on kiinnittänyt huomiota siihen, että ohjeistuksen lähtökohtana ja perusteluna on negatiivinen uskonnonvapaus. Ohjeluonnoksessa käytetyissä esimerkeissä kristinusko nostetaan esille ongelmallisena katsomuksena.

Lapsen oikeuksien näkökulmasta ohjeluonnoksessa ei tule riittävästi esille lapselle ja nuorelle lailla vahvistetut oikeudet toteuttaa ja harjoittaa katsomustaan niin, että varhaiskasvatuksen tai opetuksen järjestäjä ei hankaloita tai estä sen toteuttamista. Kysyä voi, mikä on seuraava perustuslaillinen oikeus, joka jää toteutumatta siksi, että se on hankalaa. Edelleen uskonnollisten tilojen käyttö nähdään lähtökohtaisesti ongelmallisena, mikä suomalaisen yhteiskunnan historia ja kulttuuri huomioon ottaen on perin erikoista.

Kolmanneksi eduskunnan apulaisoikeusasiamies Pasi Pölönen on asevelvollisuuslain ja naisten vapaaehtoista asepalvelusta koskevan sääntelyn uudistamista koskevassa lausunnossaan 14.4.2021 ottanut kantaa sotilasvalan poistamiseen. Hän kysyy, ”onko valtiovallan toiminnassa edelleen perusteltua ylläpitää tietyn tai minkään uskonnon harjoittamiseksi luettavaa seremoniallisuutta, kun tällaisesta valaelementistä on lähes kaikissa muissa yhteyksissä katsottu perustelluksi luopua”. Hänen mukaansa taustalla ”on ollut tarve siirtyä uskonnonvapauden kannalta neutraaliin järjestelmään, jossa kaikkia kohdellaan yhdenmukaisesti”.

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten silloinen apulaisoikeusasiamies on todennut: ”Hyvänä esimerkkinä siitä, millä tavoin uskonnonvapauden toteutuminen voidaan turvata, ovat sotilasvalan ja sotilasvakuutuksen järjestelyt.” Nyt näyttää siltä, että vuosisatainen valainstituutio halutaan poistaa. Pyrkimys on selkeän ideologinen, mutta neutraliteetin salakaavussa. Kuitenkin yli 90 % varusmiehistä antaa valan, joten hanke selvästi pakottaa huomattavaa enemmistöä vähemmistön kaavaan. Pelkkä uskonnoton vakuutus merkitsisi yhteiskunnassamme yksikulttuurista uskonnottomuutta.

Viime aikojen uskonnonvapautta haastavissa esimerkeissä paljastuu yhteisiä piirteitä. Otan niistä seuraavassa esille kolme.

Ensinnä uskonnon syvällinen ymmärtäminen ja uskonnonlukutaito on viranomaisilla heikentynyt. Uskonnollisen kielen erityispiirteitä ei tunnisteta eikä osata tulkita. Pidän ongelmallisena sitä, että viranomaisten käsitys uskonnosta ohenee koko ajan. Juristit ja oikeusoppineet arvioivat oikeusistumissa, mikä on syntiä tai onko turvapaikanhakijan kristillinen vakaumus aito tai ylimmät lainvalvojat tulkitsevat ratkaisuissaan, tarttuuko uskonto kirkon seinistä, kun sakraalitila nähdään lähtökohtaisesti ongelmallisena. Asiantuntijoina tulisi kuulla oikeustieteen ammattilaisten lisäksi myös uskonnon asiantuntijoita. Muuten on vaarana luoda sellaista valtionteologiaa, jota teologit eivät tunnista.

Dosentti Niko Huttunen on eräisiin ylimpien lainvalvojien ratkaisuihin viitaten kysynyt: ”Leimallista näissä juridisissa arvioissa on se, että uskontoa tarkastellaan uhkana. Huoli kohdistuu ainoastaan negatiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen. Uskonnottomuuden aiheuttamasta painostuksesta tai positiivisen uskonnonvapauden toteutumisesta ei kanneta huolta. Oletuksena näyttää olevan, että uskonto on selvästi erotettavissa muusta yhteiskunnallisesta todellisuudesta. — Kysymys on itse asiassa teologinen: mitä on usko ja miten se ilmenee ihmisen elämässä? Kun lainvalmistelijat ja oikeusoppineet pyrkivät työntämään uskontoa pois julkisen vallan piiristä, he tulevat paradoksaalisesti luoneeksi uutta valtiollista teologiaa, jonka rajoihin uskonnot halutaan laittaa.”

Toiseksi uskonto nähdään ongelmana ja kielteisenä asiana. Uskonnon kuvitellaan olevan jonkinlainen yhteiskunnan reunoilla oleva historiallinen kuriositeetti, jota yritetään laintulkinnoin sysiä yhä syrjemmälle.

Uskonnon poistamista puoltava trendi pukeutuu juridiseen argumentointiin ja näennäiseen neutraliteettiin, mutta on usein ideologinen. Uhkana on kirkon toimintamahdollisuuksien heikkeneminen, sillä uskonnonvapauteen sisältyy mahdollisuus uskonnon harjoittamiseen yksin tai yhdessä. Pahimmillaan uskonnon olemuksen ja luonteen ymmärtämisen puute johtaa uskonnon- ja sananvapauden kaventumiseen.

Kolmanneksi uskonnon läsnäolo kaikkialla suomalaisessa yhteiskunnassa jää huomaamatta, joko tietämättömyydestä tai ideologisista syistä. Valtion tunnustuksettomuus ei tarkoita uskonnottomuutta. Suomalaisen yhteiskunnan historian ja arvopohjan huomioon ottaen valtio ei voi olla uskonnollisista käsityksistä riippumaton. On universaali tosiasia, että valtioiden arvopohjassa näkyy paikallisesta uskonnosta nousevia piirteitä silloinkin, kun toiminta ei ole nykyisen kapean uskontonäkemyksen mukaisesti uskonnollista.

Suomea, kuten muitakin Pohjoismaita, leimaa vuosisatainen luterilainen uskonto. Tutkimukset osoittavat yhdensuuntaisesti, että hyvinvointivaltiomalli juontaa juurensa luterilaiseen yhtenäiskulttuuriin. Tämä näkyy monin tavoin suomalaisessa kansalaisetiikassa, kuten esimerkiksi suhtautumisessa työhön. Näin täysin maallinenkin asia ammentaa pohjansa uskonnosta. Kun Suomea vertaa maailman muihin maihin, lopputulosta voi pitää onnistuneena. Miksi tämä täytyy torjua ja sysiä uskonto ja kirkko marginaaliin?

Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta on todennut mietinnössään 1/2017, että ”kirkon tulisi siirtyä puolustautuvan keskustelijan roolista rohkeisiin avauksiin. Niissä tulee kiinnittää huomiota siihen, miten kristillinen usko leimaa yhteiskuntaamme. Kristillisen uskon tulee voida näkyä myös avoimesti. Jumala ja Jeesus ovat hovikelpoisia sekä yhteiskunnallisissa keskusteluissa että yhteiskunnan rakenteissa. — On tehtävä avauksia positiivisen uskonnonvapauden vahvemman näkymisen puolesta.”

Kirkkomme uudessa, syksyllä 2020 hyväksytyssä strategiassa ”Ovet auki” korostetaankin positiivisen uskonnonvapauden edistämistä. Tämä tehtävä on yhä tärkeämpi. Se on kaikkien meidän yhteinen vastuumme.