Muutamia kuukausia sitten sain kutsun saapua puhujaksi erään yhdistyksen 100-vuotisjuhlaan. Pyynnössä mainittiin järjestön kristilliset juuret, mutta todettiin sen olevan nykyisin uskonnollisesti sitoutumaton. Siksi toivottiin, että puheessa otettaisiin tämä huomioon. Tulkitsin toiveen niin, ettei piispan olisi sopivaa puhua ainakaan kristinuskosta, ehkei ylipäänsä lainkaan uskonnosta.

Puhujapyyntö liittyi mielessäni siihen havaintoon, jonka olen erityisesti tällä vuosikymmenellä tehnyt. Erilaisten kristillisten toimijoiden modernisoidessa toimintaansa nimestä, strategioista ja tunnuksista halutaan saada tähän aikaan sopivia. Valitettavan usein niistä häivytetään selkeä kytkentä kristinuskoon. Kristillinen tausta näkyy vain yleisluonteisesti arvoissa ja mainintana historiassa. Mieluusti korostetaan uskonnollista sitoutumattomuutta, itsenäisyyttä suhteessa kirkkoon ja kristillisen taustan kuuluvan historiaan.

Samoihin aikoihin puhujapyyntöni kanssa historioitsija Jukka Relander kyseli Ylen nettikolumnissaan (24.4.2018), koska viimeksi kuulit kirkon puhuvan uskonnosta. Relander oli havahtunut asiaan huomatessaan kirkon viestinnän tiedotteen ekopaastosta.

”Nettisivujensa mukaan kirkko viettää myös sisällissodan muistovuotta, teettää talousselvityksiä, käynnistää yhteisvastuukeräystä, panostaa yksinhuoltajaperheisiin ja parisuhteisiin, kuuntelee niitä jotka tarvitsevat tukea, rakentaa yhteiskuntarauhaa, auttaa turvapaikan hakijoita, kantaa huolta ilmastonmuutoksesta ja painottaa hyvän saattohoidon merkitystä.

Kirkko tekee hyviä asioita, ja siksi se on harvemmin uutisissa. Kenellekään ei näet ole yllätys, että kirkko tekee hyvää. Vain yhtä kirkko ei tee: se ei puhu uskonnosta kuin hiljaa kuiskaten.”

Relanderin mukaan ”kirkko on joutunut olemassaolonsa kovimpaan legitimiteettikriisin, kuten muutkin ennen niin jykeviltä tuntuneet yhteiskunnalliset instituutiot, armeija, yliopisto ja valtio.” Varmasti tämä on totta.

Erityisesti näin helluntaiviikolla on hyvä muistaa, että kyse on myös identiteetistä. Siitä muistutti myös väistyvä arkkipiispa Kari Mäkinen Helsingin Sanomien haastattelussa (20.5.2018). Hän kantoi huolta siitä, että kirkko alkaa määritellä itsensä kulttuurituotteeksi muiden joukossa. ”Ei Jumalaa voi poimia hyllystä sellaisena kuin sen tarvitsee”, hän sanoo ja pelkää kirkon kadottavan identiteettinsä.

Identiteetti on tuttu sana, mutta sen merkityksen määritteleminen on vaikeaa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että identiteetti on moniulotteinen ja monitieteinen käsite. Sitä käytetään ja tutkitaan muun muassa psykologiassa, sosiaalipsykologiassa, sosiologiassa, filosofiassa, yhteiskuntatieteissä ja kulttuurintutkimuksessa. Lisäksi sen merkitysvivahteet vaihtelevat tieteenalan mukaan.

Identiteetti-sanan juuret ovat latinan kielen sanassa identitas, ”samuus”. Se taas on peräisin vanhasta indoeurooppalaisesta sanasta id-em, jonka merkitys ”juuri se” avaa käsitteen merkitystä. Identiteetti on juuri sitä, mikä on meille ominaista, ominta itseämme. Näin identiteetti pitää sisällään käsityksiä, mielikuvia, asenteita ja tunteita, joita ihmisellä on itsestään. Identiteetti ei ole pysyvä, vaan jatkuvassa muutoksessa oleva, prosessimaisesti muodostuva ja dynaaminen minuuden osa.

Yhteisöllinen (tai kollektiivinen) identiteetti on puolestaan käsite, jonka kohteena on jokin yhteisö. Sillä ilmaistaan, mitä jokin ryhmä tai yhteisö perimmältään on.

Kirkon identiteetti muotoutuu jatkuvasti prosessissa. Sen sisältönä on välienselvittely yhtäältä sen yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa, jossa kirkko elää, toisaalta sen henkisen perinnön ja uskonsisällön kanssa, jota se kantaa mukanaan. Identiteetissä on kysymys suhteista ympäröivään todellisuuteen (sekä kirkon omaan sisäiseen todellisuuteen että muihin instituutioihin ja yhteisöihin), mutta myös sen omasta tarkoituksesta ja erityislaadusta. Viime vuosikymmeninä tutkijat ovatkin kiinnittäneet huomiota siihen, miten modernisaatiokehitys on vaikuttanut kirkon identiteettiin. Juuri siksi on välttämättä muistettava, mikä on kirkon identiteetin perusta ja luoja.

Kristillisen kirkon identiteetti nousee Jumalan sanasta. Sana luo uutta elämää ja voi uudistaa kirkon. Helluntai kertoo, kuinka ratkaiseva kirkon synnylle ja elämälle on Jumalan jatkuva läsnäolo ja Pyhän Hengen johdatus. Kirkon historia opettaa, että uudistuminen on kirkon elämässä aina merkinnyt palaamista armonvälineisiin, sanaan ja sakramentteihin.

Kirkolla järjestöineen on muutosten keskellä kiusauksena hakea virikkeensä enemmän modernista ajattelusta, ajankohtaisista teemoista ja yleisestä mielipiteestä kuin Jumalan sanasta. Taustalla vaikuttaa tarve olla moderni ja suuren yleisön hyväksymä. Siksi on helpompaa puhua etiikasta kuin uskosta. Siksi on miellyttävämpää keskittyä yhteiskunnallisiin kuin uskonnollisiin kysymyksiin, tai ainakin puhua ”uskonnosta kuin hiljaa kuiskaten”, kuten Jukka Relander kritisoi.

Ensimmäisen helluntain tapahtumat rohkaisevat meitä. Apostolien tekojen mukaan eri puolilta sen aikaista maailmaa tulleet, etniseltä, kulttuuriselta ja kielelliseltä taustaltaan erilaiset ihmiset kuulivat julistettavan omalla kielellään Jumalan suuria tekoja (Apt. 2:11). Pietari piti vahvan julkisen puheen, jonka seurauksena noin kolmetuhatta henkeä kastettiin seurakunnan jäseniksi (Apt. 2:41). Uskonnosta ei puhuttu hiljaa kuiskaten, vaan selkeästi evankeliumia julistaen. Kirkko eli keskellä julkista elämää eikä suostunut jäämään marginaaliin pienten piirien hengelliseksi puuhasteluksi. Ensimmäiset kristityt tiesivät, mitä varten he olivat ja mikä oli heidän tehtävänsä.

Identiteetiltään vahvan kirkon ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloaan. Se on tietoinen omasta kutsumuksestaan ja tehtävästään. Kirkko ei voi tietenkään elää oman voiman tunnossa. Se on aina kaikessa riippuvainen lähettäjästään ja Herrastaan, jonka tie tässä maailmassa on ristin ja kärsimyksen tie. Juuri siksi on tarpeen kuulla lähettäjän oma lupaus: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20). Hänen läsnäoloonsa luottaen kristityt, Kirkkopalvelut ja muut kirkolliset järjestöt, seurakunnat ja koko kirkkomme voi rohkein mielin toteuttaa Jumalan meille uskomaa tehtävää.