Kirjoitus Tiimalasi-lehdessä 6.9.2019

Keskussairaalan nettisivuilla huomasin minulle uuden käsitteen: sairaalalogistiikan vainajapalvelut. Itse asia oli kyllä tuttu. Sairaalan vainajapalvelut sisältävät vainajien vastaanottamisen, säilyttämisen ja luovuttamisen. Kyse on siis kuoleman jälkeisten asioiden hoitamisesta. Niihin voi kuulua myös sairaalan kappelissa pidetty pieni rukoushetki, saattohartaus.

Uudissana sai pohtimaan kuolemaan liittyvää kielenkäyttöä. Vanhastaan on ajateltu, että kieli kuvaa todellisuutta. Todellisuus siis luo kielen. Nykyään on aiempaa enemmän kiinnitetty huomiota siihen, että kieli myös luo todellisuutta.

Kieli ei ole ihmisestä ja yhteiskunnasta irrallaan eikä paikalleen pysähtynyt. Kieli luo ja muokkaa näkemystä maailmasta, ihmisistä ja ilmiöistä. Sanat ovat vuorovaikutuksen, itseilmaisun ja vaikuttamisen väline. Sanoilla emme välitä vain tosiasioita vaan myös tunteita ja arvoja.

Koska kielellä on tiivis yhteys yhteiskuntaan ja kulttuuriin, se on muun elämän tavoin jatkuvassa muutoksessa. Näin keskustelu kielestä ja sanoista on aina puhetta myös arvoista, asenteista ja ideologioista. Sen vuoksi ei ole yhdentekevää sekään, millaisia sanoja käytämme kuolemasta ja kuolleista. Sanat kertovat suhteestamme elämän päättymiseen.

Muutama vuosi sitten tehdyn kyselytutkimuksen mukaan joka neljäs suomalainen välttelee kuolema-aihetta aktiivisesti. Yli 60-vuotiaistakin viidennes kokee aiheen vaikeaksi. Omia hautajaisiaan ja niihin liittyviä toiveitaan on miettinyt vain 37 prosenttia kansalaisista.

Vaikea suhde kuolemaan näkyy myös sanoissa, joilla siihen viitataan. Suurin osa suomalaisista ei puhu kuolemasta kuolemana, vaan muilla ilmaisuilla. Erityisen hankalalta sana tuntuu nuorista aikuisista.

Kuolema on ja on aina ollut ihmisille vaikea kestää. Siksi sille on keksitty kiertoilmauksia, kaunistelevia eufemismeja. Kuolinilmoituksissa ja ylätyylisessä kielessä käytetään ilmauksia nukkua pois, nukkua ikuiseen uneen, mennä haudan lepoon, menehtyä, siirtyä ajasta ikuisuuteen. Sodassakaan ei yleensä kuolla, vaan kaadutaan.

Kuolemasta puhumista on yritetty keventää keksimällä humoristisia vertauksia. Lieneekö mistään muusta asiasta niin laidasta laitaan sanontoja kuin juuri kuolemasta: heittää veivinsä, potkaista tyhjää, muuttaa autuaammille metsästysmaille, delata, kuukahtaa, kupsahtaa, kasvaa koiranputkea.

Kuolema on monille suomalaisille nykyään vieras. Harva on nähnyt ruumiin, ja suru saatetaan kokea jopa kiusallisena. Työkseen kuoleman, vainajien ja omaisten kanssa olevien ammattitaito punnitaan siinä, millaisia sanoja eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa käytetään.

Ammattitaitoon kuuluu kyky erottaa, milloin on puhuttava sairaalalogistiikan vainajapalveluista ja milloin nukkumisesta ikuiseen uneen.