Sitoutumisen ihanne ja todellisuus

Johdanto

”Sitoutuminen on uskonnon sydän sekä teologisesti että organisatorisesti.” Näin vahvasti toteavat uskonnollisuuden eri ulottuvuuksia ja uskonnollista sitoutumista tutkineet amerikkalaiset sosiologit Rodney Stark ja Charles Y. Clock. Viime vuosikymmenten aikana sitoutumisesta onkin tullut muotisana, joka esiintyy mitä erilaisimmissa yhteyksissä, niin kirkollisessa ja teologisessa kuin muussakin sanastossa. Käsitteenä sitoutumista on vaikea määritellä. Sillä tarkoitetaan hyvin erilaisia asioita.

Teologiassa sitoutuminen liittyy uskonnon ulottuvuuksiin ja uskonnollisuuden ilmenemismuotoihin. En lähde käsitemäärittelyyn tämän enempää, sillä siitä saisi useammankin esitelmän. Sitoutuminen on tässä esitelmässä yleiskäsite, joka tarkoittaa kirkon ja seurakunnan jäsenyyteen sitoutumista, seurakunnan elämään ja uskonharjoittamiseen liittyvää sitoutumista sekä kirkon uskoon ja oppiin sitoutumista.

Tässä esitelmässäni pohdin seuraavia kysymyksiä. Millainen on luterilaisuudessa kirkkoon ja uskoon sitoutumisen ihanne? Millaiset nykytodellisuuden aatevirtaukset haastavat sitoutumisen ihanteen? Miten voisimme luterilaisina pappeina ja kirkkoina kulkea todellisuudesta kohti ihannetta? Mihin reformaation merkkivuosi kutsuu meitä sitoutumisen näkökulmasta katsottuna?

Esitelmässäni hyödynnän vuonna 2010 valmistunutta väitöskirjaani Ihanne ja todellisuus. Jäsenyyteen sitoutuminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1960-luvulta 2000-luvulle (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 108. Tampere 2010). Selvitän tutkimuksessani ensinnä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallisten dokumenttien pohjalta jäsenyyteen sitoutumisen ihanteen. Sen jälkeen hahmotan, millainen on sitoutumisen todellisuus. Sitten analysoin, mitkä tekijät vaikuttavat ihanteen ja todellisuuden välisessä jännitteessä. Tämä kysymyksenasettelu on taustana tässä pappeinkokouksen esitelmässäni.

Kirkkoon ja uskoon sitoutumisen ihanne luterilaisuudessa

Luterilaisuudessa kirkon jäsenyyden kannalta kasteella on keskeinen merkitys. Se on Jumalan teko ja siten kaiken sitoutumisen perusta.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan kaste on Jumalan käsky ja säädös. Se on reaalisesti vaikuttava armonväline, jossa Jumala itse toimii. Hän antaa siinä ihmiselle armonsa, jonka ydin on syntien anteeksianto Kristuksessa. Jumala tunnustautuu kirkon kasteeseen sillä tavalla, että hän antaa kastetulle Pyhän Hengen, joka mahdollistaa Kristuksen tuntemisen ja Raamatun ymmärtämisen ja selittämisen. Kastettavat eivät tule kastetuiksi vain siitä syystä, että he kuuluisivat maan päällä olevaan seurakuntaan, vaan jotta he tulisivat osallisiksi iankaikkisesta autuudesta. Kasteen voima, vaikutus, hedelmä ja tarkoitus on ihmisen pelastaminen. Kasteella on siten kausatiivinen eikä ainoastaan kognitiivinen merkitys. Kaste ei siis pelkästään anna ihmiselle tietoa siitä päätöksestä, jonka Jumala Kristuksessa on tehnyt ihmisen pelastuksen hyväksi, vaan se tekee ihmisen todella osalliseksi pelastuksesta. Kasteessa ihminen liitetään Kristuksen kirkkoon ja tarkoitetaan elämään sen yhteydessä.

Kaste ja sen aikaansaama kirkon jäsenyys merkitsevät ihmisen siirtymistä saatanan valtakunnasta Kristuksen valtakuntaan. Pelastuminen merkitsee vapautusta synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta ja liittämistä Kristuksen valtakuntaan. Kaste lupaa ja tuo ihmiselle voiton perkeleestä ja kuolemasta, syntien anteeksiantamisen, koko Kristuksen ja Pyhän Hengen lahjoineen ”kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat”.

Kaste ei siis vaikuta pelkästään ulkoisesti tehtynä tekona (ex opere operato) ilman uskoa, vaan uskon välityksellä. Vaikka usko liittyy elimellisesti kasteeseen, se ei kuitenkaan luo kastetta eikä ole sen osa. Sen sijaan kaste luo uskon.

Kaste liittää kastetun hänen omaa persoonaansa laajempaan yhteyteen. Kastetusta tulee Kristuksen kirkon jäsen. Kirkosta tulee silloin myös yksilöä kantava ja häntä muihin kirkon jäseniin yhdistävä tekijä. Kaste ei merkitse vain kirkon jäsenyyden alkukohtaa, vaan se on tapahtuma, joka sävyttää ihmisen jäsenyyttä kirkkoon kehdosta hautaan. Kasteessa Jumala sitoutuu ihmiseen.

Kasteen vaikutus on sekä hetkellinen että elämänmittainen siten, että kastehetken vaikutuksen tulee toteutua koko sitä seuraavassa uskossa ja elämässä. Siten kasteeseen liittyvät myös kirkon jäsenen velvoitukset. Kaste merkitsee, että vanhan ihmisen on kuoltava ja uuden noustava ylös. Vanhan ihmisen turmeltuneisuus ei katoa, vaan uuden on työnnettävä se pois eli ”kuoletettava” se. Tämä prosessi jää elämän aikana keskeneräiseksi. Kristityn on siksi joka päivä palattava kasteen armolahjaan. Ison katekismuksen mukaan parannus ei ole oikeastaan muuta kuin kaste, toisin sanoen paluuta takaisin kasteeseen, jotta siinä alkanut uusi elämä jatkuisi.

Parannuksen kautta kasteesta tulee pysyvä olotila, joka sävyttää ihmisen koko tulevaa elämää ja vastaista olemistaan kirkon jäsenenä. Kastetta seuraava päivittäinen parannus sitoo ihmisen siis kirkon hengelliseen elämään, kirkon pysyvään lain ja evankeliumin julistukseen ja kirkon jatkuvaan sakramenttien käyttöön. Kasteen asettamia velvoitteita ei voida siksi täyttää ilman yhteyttä seurakuntaan. Kasteen aikaansaama kuuluminen kirkkoon ja sitä seuraava parannus ilmenevät rakkauden sävyttämänä yhteytenä Jumalaan ja lähimmäiseen.

Luterilainen spiritualiteetti on kasteeseen pohjautuen sekä eukaristista että yhteisöllistä. Kaste ei ole vain alku kirkon jäsenyydelle, vaan koko kristityn elämän perusta. Se antaa jatkuvan kristityn identiteetin, jota ehtoollinen vahvistaa. Ehtoollisen sakramentissa Kristus antaa itsensä uskoville, jotka jakavat hänen rakkautensa välittömästi keskinäisenä yhteytenä. Sakramentteja puolestaan jaetaan ja nautitaan vain kokoontuvassa yhteisössä. Kristityksi tullaan kirkon yhteisessä sakramentaalisessa elämässä.

Vähä katekismus on kristittynä elämisen käsikirja. Keskiajalla kansalle annettavaan opetussisältöön kuului uskontunnustus, Isä meidän -rukous ja kymmenen käskyä. Luther liittyi tähän perinteeseen ja laajensi sitä ottamalla opetusainekseen lisäksi sakramentit, rippi mukaan lukien. Nämä kristinuskon perusasiat asiaan liittyvine selityksineen perheenisän tuli opettaa väelleen kysymysten ja vastausten avulla. Sen lisäksi Vähä katekismus sisälsi ohjeet kristityn päivittäiselle rukouselämälle, johon kuuluivat aamu- ja iltarukous sekä ruokarukous. Näin se sisälsi sen kristillisen tiedon ja elämäntavan minimin, jonka jokaisen piti tietää ja toteuttaa arkielämässä seurakunnan jumalanpalveluselämän yhteydessä elämisen lisäksi.

Jumalan sanan harjoittaminen (raamatunluku, jumalanpalveluselämä jne.), kasteen muistaminen, ehtoollinen, rippi, virsilaulu, katekismuksen opiskelu ja kristittyjen yhteys ovat luterilaisen spiritualiteetin muotoja. Niiden käyttäminen on kirkon jäsenen perustoimia, jotka liittyvät vanhan minän kuolettamiseen. Tätä uskonkilvoitusta ei tule käsittää evankeliumille vastakkaiseksi uskonnollisten tekojen hurskaudeksi. Hengellisen elämän välineitä ei tule lainkaan nähdä aidon jumalasuhteen ”vihollisiksi”, vaan päinvastoin aidon uskon ilmaukseksi

Hengellisestä piiristä uskon harjoitus laajentuu yhteiskunnalliselle alueelle. Tunnustuskirjoissa korostetaan, kuinka jokaisen kristityn tehtävänä on hoitaa omaa kutsumustaan tunnollisesti. Reformaatio vapauttikin ihmiset ”ylemmän” hengellisen kutsumuksen ihannoimisesta harjoittamaan ”arkista jumalanpalvelustaan” omassa maallisessa kutsumuksessaan tekemällä työnsä kunnolla sekä olemaan hyviä puolisoita ja vanhempia.

Tunnustuskirjojen kirkon jäsenelle antaman sitoutumisen ihanteena on siis arkinen kutsumus yhdistettynä kirkon jumalanpalveluselämään. Kutsumusta toteuttaessaan ihminen toimii Jumalan työtoverina. Siksi sitoutumista arvioitaessa ei voi katsoa vain jumalanpalvelustilastoja tai seurakunnallisen aktiivisuuden määrää. Kuitenkaan kirkon jäsenten kristillisyys ei toteudu vain mielipiteiden tasolla samaistumisena sen edustamiin eettisiin arvoihin. Kirkkoon ei voi kuulua olematta jäsen kokoontuvassa ihmisyhteisössä, siis jumalanpalvelusta viettävästä seurakunnasta. Maallinen kutsumus ei voi tapahtua jumalanpalveluksen kustannuksella. Hengellisen elämän tulee saada ravintonsa jumalanpalveluksesta ja sen tulee säteillä rakkautena kutsumuksessa. Kristitty ei voi toisaalta itseriittoisesti päättää uskovansa ilman seurakuntayhteyttä eikä toisaalta päinvastoin istua vain kirkonpenkissä. Hän ei voi irrottaa uskoaan näkyvästä arkitodellisuudesta eikä näkyvästä seurakunnasta.

Tunnustuskirjojen jäsenihanteen mukaan sitoutumisen perusta on kaste, joka liittää ihmisen kirkon yhteyteen. Seurakunnan jäsenenä kirkon jäsen elää yhteydessä armonvälineisiin, joiden kautta Jumala synnyttää uskon ja rakkauden. Tunnustuskirjojen jäsenideaalin mukaan sitoutumisen ihanteena on kirkon jäsenyys, seurakunnan jumalanpalveluselämään liittyminen, kristillisen uskon perusasioiden tiedollinen hallinta ja niihin liittyvä päivittäinen uskonelämä ja arjen kristillisyys.

Nykytodellisuus haastaa sitoutumisen ihanteen

Viime vuosikymmenten länsimaisessa yhteiskunnallisessa ja aatteellisessa kehityksessä on havaittavissa trendejä, jotka ovat haastaneet edellä kuvaamani sitoutumisen ihanteen. Luonnollisesti nämä kehityskulut kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Seuraavassa kuvaan hyvin lyhyesti, iskusananomaisesti neljää trendiä.

Ensinnäkin kriittisyys instituutioita kohtaan on kasvanut. Suuriin poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin yhteisöihin suhtaudutaan varauksellisesti. Yksilön oma maailma irtautuu ja etääntyy instituutioiden ja organisaatioiden maailmasta. Ihminen haluaa vapaasti elää omaa elämäänsä eikä tuntea minkään sitoutumisen kahleita, varsinkaan ”ylhäältä sanelevaan” ja ohjaavaan yhteisöön.

Toiseksi individualismi eli yksilöllistyminen on voittanut jatkuvasti alaa. Jokainen ihminen voi rakentaa oman olemuksensa ja elämänsä omien valintojensa kautta. Individualismissa ihminen antaakin yksilöllisyytensä toteuttamiselle suuren arvon. Siksi hän pyrkii itsensä toteuttamiseen sekä luovuutensa ja aloitteellisuutensa kehittämiseen.

Kolmantena kehitystrendinä on yleistynyt edelliseen läheisesti liittyvä privatismi eli yksityisyys. Sillä tarkoitetaan ajattelua ja asennoitumista, jonka mukaan asiani eivät kuulu kenellekään, vaan ne ovat yksityistä eli privaattielämääni. Ihminen on itse vastuussa itselleen, ei muille, eikä elämän valvojiksi päästetä ulkopuolisia. Perinteiset yhteisöt, kirkko niihin mukaan lukien, ovat jääneet etäälle. Niiden tilalle ovat tulleet uudentyyppiset työn ja vapaa-ajanvieton yhteisöt, myös nettiyhteisöt, mutta ennen kaikkea yksilön oma vapaus ja riippumattomuus niistä. Yhä useampi asia on yksityisasia.

Neljäs kehitystrendi on suoraa seurausta edellisistä. Pluralismi merkitsee moniarvoisuutta. Ihminen elää kulttuurisesti ja aatteellisesti maailmankatsomusten ja mitä erilaisimpien arvojen ”tavaratalossa”. Hän poimii osan sieltä, toisen täältä, naapurin arvot saattavat olla tyystin ristiriidassa omiemme kanssa. Menneinä aikoina ihmisten arvot ja elämäntapa määräytyivät pitkälti heidän viiteryhmänsä perusteella, esimerkiksi säädyn tai yhteiskuntaluokan mukaan. Piti elää ”säädyllisesti”, siis oman säädyn normien mukaan. Nyttemmin yhä harvempi samaistuu mihinkään yhteiskuntaluokkaan. Tämä merkitsee sitä, että arvoja ja moraalia ei enää omaksuta johonkin yhteiskuntaluokkaan samaistumisen perusteella eikä myöskään perintönä vanhemmilta.

Uskonnollisuus on aina sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen muutoksiin. Yhteiskunnan rakenteessa tapahtuvat muutokset johtavat siihen, että yksittäisten ihmisten elämäntavat muuttuvat, heidän arvostuksensa vaihtuvat ja heidän asennoitumisensa elämään muuttuu. Kun tällaiset muutokset ovat samansuuntaisia ja koskettavat riittävän suurta joukkoa ihmisiä, vaikutukset näkyvät lopulta kaikilla kulttuurin osa-alueilla. Siten on selvää, että edellä kuvatuilla yhteiskunnallisilla ja aatteellisilla muutoksilla on ollut vaikutusta myös eurooppalaisten uskonnollisuuteen ja kirkollisuuteen. Näin on tapahtunut ainakin Suomessa, varmaan myös Unkarissa.

Maallistuminen on edennyt, määriteltiin tuo käsite millä kriteerillä tahansa. Pyhän alue on etääntynyt profaanista. Uskonnon asema yhteiskunnan arvomaailman keskuksena on heikentynyt ja monille elämänalueille on muodostunut oma moraalinsa ja arvomaailmansa, joiden yhteydet uskontoon ja kirkkoon ovat ohentuneet. Suomessa tämä näkyy siten, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti laskenut, opillinen sitoutuminen kirkon opetukseen heikentynyt ja perinteiset uskonnollisen osallistumisen muodot vähentyneet.

Vaikka uskonnon asema onkin pitkällä aikavälillä tarkastellen heikentynyt, kiinnostus uskonnollista elämää kohtaan ei ole kadonnut. Uskonnon merkitys henkilökohtaisessa elämässä on osittain kasvanut, vaikka kirkko instituutiona on jäänyt osalle vieraaksi ja saanut heiltä kasvavaa kritiikkiä osakseen. Uskonnollisuuden luonne on muuttunut. Kehitys on johtanut yleisuskonnollisen asennoitumisen vahvistumiseen ja uskon totuuskysymysten syrjäytymiseen uskonnollisen relativismin tieltä.

Uskonnollisesta elämästä on muodostunut oma elämänalueensa, jossa eriytyminen, individualisoituminen ja privatisoituminen ovat vaikuttaneet uskonnollisuuden muutokseen. Halutaan korostaa yksilöllisyyttä ja sitoutumattomuutta ja vapautua kaikkien auktoriteettien kontrollista.

Uskonto ymmärretään pikemminkin henkilökohtaiseksi ja valinnaiseksi kuin sitoutumiseksi ja yhteisölliseksi. Tämä näkyy yhä selvemmin myös eettisessä ajattelussa. Modernisaatiokehityksen onkin nähty johtaneen paitsi uskonnon privatisoitumiseen, myös moraalin privatisoitumiseen. Samaan tapaan kuin uskontojen ”markkinoilla” on tarjolla lukuisia vaihtoehtoja, myös moraaliperiaatteiden alueella on yhä laajempi tarjonta ja yksilöt kokevat olevansa aikaisempaa vapaampia valitsemaan lukuisista tarjolla olevista arvoista ja muodostamaan niistä omat moraaliperiaatteensa.

Muutokset ilmentävät ennen kaikkea uskonnon privatisoitumista. Uskonnollisuus ei ole hävinnyt, vaan muuttanut muotoaan. Saksalainen sosiologi Thomas Luckmann onkin puhunut uskonnon metamorfoosista, muodonmuutoksesta. Moderni pelastuksen etsintä on vetäytynyt yksityiselle elämänalueelle ja elämän tarkoituksen etsintä nähdään yksilön omana asiana. Yksilöt rakentavat itse oman mielekkään elämänkatsomuksen kokonaisuuden tarjolla olevista vaihtoehdoista. Kulutusajattelu ja –käyttäytyminen on siirtynyt myös uskonnollisuuteen.

Uskontoa ei enää peritä uskonnollisen kasvatuksen kautta omilta vanhemmilta, vaan uskonnossa on yhä enemmän kyse yksilön omasta henkilökohtaisesta etsinnästä ja sen kautta tehdyistä valinnoista. Ranskalainen sosiologi Danièle Hervieu-Légerin mukaan yhteisön jäseniä sitovaa muistia ei enää ole. Se johtuu siitä, että ”ketju on katkennut”, koska kukin luo oman uskonnollisen identiteettinsä itse eikä peri sitä vanhemmiltaan.

Uskonnollisuuden muutokseen liittyy myös painopisteen siirtyminen uskonnollisuudesta henkisyyteen. Useiden tutkimusten mukaan yhä useampi ihminen nimittää itseään henkiseksi (spiritual) eikä niinkään uskonnolliseksi (religious). Englantilaisten uskontososiologien Paul Heelasin ja Linda Woodheadin mukaan näin tehdessään ihmiset kääntyvät poispäin kristillisestä kirkosta ja kääntyvät sisäänpäin ja etsivät itsensä sisältä elämän tarkoitusta. Ihmiset ovat haluttomia sitoutumaan hierarkkisiin, kaiken tietäviin instituutioihin. He haluavat vapautta kasvaa ja kehittyä omana ainutlaatuisena persoonana sen sijaan, että menisivät kirkkoihin ja olisivat nöyriä sen opetuksille.

Ihmiskunnan historian pitkän aikavälin kehitykseen erikoistunut Jerusalemin yliopiston professori Yuval Noah Harari kirjoitti viime vuonna kirjassaan Homo Deus, että uusien uskontojen synty on hyvin mahdollista. Hän uskoo maailman myös muuttuvan rajusti. Tekoälyn kehitys ja robotit tekevät yhä useammista ihmisistä taloudellisesti ja sotilaallisesti hyödyttömiä. Toisaalta rikkaille avautuu uusia mahdollisuuksia geeniteknologian ja ihmisaivojen yhä taidokkaamman manipuloinnin myötä. Edes kuolemattomuus ei ehkä ole mahdotonta. Harari uskookin, että uusi aika pienentää vanhojen uskontojen merkitystä. Niiden tilalle hän odottaa syntyvän uusia uskontoja, kuten uuden ylivertaisen ihmisen ja koneen yhdistelmää pohtiva teknohumanismi tai datauskonto, jossa arvokkaana ei enää pidetä biologista ihmistä, vaan tietoisuutemme sisältämää dataa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Ketolan mukaan viime vuosikymmenten aikana kasvaneelle henkisyydelle ovat yhteisiä seuraavat piirteet: selkeä pyrkimys uskonnolliset rajat ylittävään henkisyyteen, opillinen avarakatseisuus, yhteisöllinen väljyys, liberaalit moraaliarvot ja uskonnon välittömien ja konkreettisten palkkioiden korostus sekä yksilölliset menetelmät pyhän kohtaamiseksi. Tämä haastaa sitoutumisen ihanteen, johon kuuluu jäsenyys kirkkoon, uskon perusasioiden tiedollinen hallinta, seurakunnan jumalanpalveluselämään osallistuminen, päivittäinen uskonelämä ja arjen kristillisyys.

Todellisuudesta kohti ihannetta

Miten meidän tulisi luterilaisina pappeina ja kirkkoina elää sitoutumisen ihanteen ja todellisuuden välisessä jännitteessä? Miten voisimme kulkea todellisuudesta kohti ihannetta? Mihin reformaation merkkivuosi meitä erityisesti johtaa?

Ensinnä kirkolta edellytetään vahvaa identiteettiä. Nykyajan kirkko elää samanlaisessa tilanteessa kuin ensimmäiset kristityt. Antiikin ajan moniarvoisuus on monella tavalla analoginen meidän aikamme kulttuurille. Se on muuttamassa yhteiskuntaa hengelliseksi supermarketiksi, jossa mitkään arvot eivät ole toisia pyhempiä. Itse asiassa moniarvoisuuden uhka on salakavalampi kuin maallistumisen. Maallistuminen tahtoo hävittää kristinuskon, mutta pluralismin tunnussana on suvaitsevaisuus. Väittämällä, että kristinuskolla ei ole muuhun uskonnollisuuteen nähden mitään etumatkaa, se työntää salaa veitsensä suoraan juuriin. Tästä voi olla kolmenlaisia seurauksia. Kirkko saattaa irrota alkuperästään ja menettää identiteettinsä. Siitä tulee vain yksi väritön tai mauton lisä ominaispiirteettömien uskontojen joukkoon. Tai sitten kirkko sulkeutuu kuoreensa ja pakenee elämään hurskauden seinien taakse. Silloin se kutistuu lahkoksi tai alakulttuuriksi, sellaiseksi saarekkeeksi, josta kukaan ei lähde ja jonne kukaan ei tule. Kolmas vaihtoehto merkitsee sitä, että pluralismista tulee kehottaja, joka saa kirkon maailman keskellä suuntautumaan kohti uskon sydäntä: itseään Jeesusta Kristusta.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Oxfordissa vuonna 1937 pidetystä ekumeenisesta Life and Work –konferenssista. Kokouksesta on jäänyt elämään paljon toistettu iskulause ”kirkko olkoon kirkko” (”Let the Church be the Church”). Reformaation merkkivuonna tarvitsemme juuri tätä muistutusta. Tärkeintä kirkolle on olla kirkko, uskollinen sille tehtävälle, jonka sen Herra sille antoi. Vaarallista puolestaan on sisäinen maallistuminen, sillä se johtaa uskottavuuden katoamiseen ja identiteetin hämärtymiseen. Siellä missä uskon sisältö on ohentunut, seurauksena on aina ollut kirkon toiminnan mielekkyyden etsiminen yleisinhimillisistä näkökohdista käsin. Menettäessään ainutlaatuisen sanomansa ja voimansa, kirkko on pyrkinyt esiintymään yleisluonteisena hyvän tahdon lähettiläänä. Tällöin sen sanottavalta puuttuu kuitenkin uskottavuus, koska silloin kysytään, miksi kirkko on olemassa. Eivätkö esimerkiksi hyväntekeväisyysjärjestöt voisi hoitaa kirkon tehtävän?

Nykyaika edellyttää kirkolta entistä vahvempaa tietoisuutta omasta ominaislaadustaan, selkeää identiteettiä kirkkona sekä jäsenidentiteetin määrätietoista tukemista. Jos kirkon vaarana on tulla ongelmaksi sisältä päin, myös sen mahdollisuutena on kasvaa sisältä päin, toisin sanoen pyrkiä elämään oman olemuksensa pohjalta selkeästi kirkkona tämän ajan keskellä. Kirkossa tarvitaan oikeanlaista radikaalisuutta, juuriin palaamista, siis reformaatiota.

Toiseksi kyse on kontekstuaalisuudesta. Terveeseen kirkkokäsitykseen kuuluu taju siitä, että kirkko on pohjimmiltaan muuttumaton. Tämä pysyvyys, staattisuus, on nimenomaan uskon perusteiden muuttumattomuutta ja niistä kiinni pitämistä. Tämän staattisuuden rinnalla kirkon elämää toisaalta ilmentää jatkuvasti liike ja muutos, dynaamisuus. Kirkon on etsittävä ja valittava kuhunkin aikaan sopivat toiminnan mallit ja oltava tässä aktiivinen ja dynaaminen. Tähänkin juuri reformaatio meitä haastaa!

Muuttumattoman sanoman ja muuttuvan toimintaympäristön välisessä jännitteessä on kysymys kontekstuaalisuudesta. Lähtökohtana on se, ettei ”puhdasta” kristinuskoa ole olemassakaan, vaan usko on aina kulttuurisidonnaista, tavalla tai toisella johonkin kulttuuriin maastoutunutta. Evankeliumi on itsessään kulttuurin yläpuolella, mutta aito usko pukeutuu aina johonkin kieleen ja kulttuuriin. Evankeliumin maastouttaminen kuulijoiden maailmaan eli kontekstualisoituminen on välttämätöntä sen perille menemiseksi, koska kirkko ei toimi historiattomassa todellisuudessa. Evankeliumia ei julisteta missään ilmattomassa tyhjiössä eikä vailla konkreettisia vastaanottajia. Toisaalta kontekstin eli ympäristön mukana siihen tulee ”astian maku”, paikallis- tai muu väri, joka sekä avaa siihen uusia ulottuvuuksia että myös sulkee jotakin näköaloja. Tämä on esimerkiksi lähetystyön, eurooppalaisen tai afrikkalaisen teologian, vapautuksen teologian ja muun sellaisen ongelma, mutta myös niiden mahdollisuus.

Kontekstuaalisuuteen liittyy olennaisesti kirkon sanoman ja toiminnan kokonaisvaltaisuus. Juuri viime vuosikymmenten aatteellinen kehitys haastaa kirkon etsimään kokonaisvaltaista, lähetyksen, todistamisen, evankelioimisen, vaikuttamisen ja diakonian työtapaa. Julistuksen ja palvelun yhteenkuuluvuus ei kuitenkaan nouse ainoastaan nykyihmisen elämisen tai ajattelun tavasta, vaan kirkon todistustehtävän ymmärtämisestä ja Jeesuksen antamasta kokonaisvaltaisesta lähetystehtävästä. Kyse on sanojen ja tekojen, todistuksen ja palvelun, lähetyksen ja diakonian yhteenkuuluvuudesta. Kun puhutaan kirkon kokonaisvaltaisesta lähetystehtävästä, on ajateltava koko evankeliumin tuomista koko ihmiselle. Se merkitsee, että lähetyksen kokonaisuuteen kuuluvat evankelioimisen, diakoninen palvelu, profeetallinen todistus yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta sekä kristittyjen ja kirkkojen keskinäinen yhteys ja toistensa vahvistaminen. Pohjimmiltaan on kyse luterilaisuuden korostamasta uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuudesta.

Koko kristillinen elämä on kantamista ja jälleen kantamista. Kristus kantaa meitä ja me kannamme lähimmäisiämme. Kuva laupiaasta samarialaisesta ilmaisee kristillisen uskon mukaisen elämäntavan. Kristus on laupias samarialainen meille, ja me olemme puolestamme laupiaita samarialaisia lähimmäisillemme. Tässä on lyhyesti ilmaistuna uskon ja rakkauden, liturgian ja diakonian suhde. Professori Tuomo Mannermaa toteaa: ”Jos kristityllä on silmiensä edessä tämä yksinkertainen kuva Kristuksesta laupiaana samarialaisena hänelle ja hänestä itsestään laupiaana samarialaisena lähimmäiselle, hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee.”

Kolmanneksi on löydettävä tasapaino yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välillä. Yhteisöstä irti vetäytyvä individualismi ja siihen liittyvä privatismi ovat kirkolle vieraita asennoitumistapoja. On huomattava, että Uuden testamentin käsitys seurakunnasta yhdistää yksilöllisyyden ja yhteisöön kuulumisen. Kirkossa ihminen säilyttää persoonallisuutensa ja yksilölliset ominaisuutensa samalla kun hän omaksuu yhteisönsä uskon ja elämäntavan. Tätä kuvaa hyvin seurakunnasta käytetty kuva Kristuksen ruumiina. Ruumiissa on jokaisella jäsenellä tehtävänsä ja ominaisuutensa. Kuitenkin jokainen jäsen voi pysyä elossa vain olemalla osa kokonaisuutta.

Suuri kysymys onkin, millä tavoin riittävä yhtenäisyys ja yhteisöllisyys sekä hengelliseen elämään kuuluva monimuotoinen yksilöllisyys voivat kirkossa nykyisin yhdistyä. Yhteisön ei välttämättä tarvitse olla uhka; se voi olla myös tuki ja turva. Yksilöllistyminen ei myöskään aina merkitse onnellista vapautta, vaikka niin kuvitellaan. Siihen liittyy usein pätemisen ja menestymisen pakko tai juurettomana ajelehtimisen ahdistus. Tässä tilanteessa evankeliumista elävän kirkon erityinen kutsumus on olla yhteisö, jossa ihmisen arvo on annettu eikä perustu henkilökohtaiseen onnistumiseen tai suoritukseen.

Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys eivät siis ole toisensa poissulkevia tai vastakkaisia asioita. Ne kuuluvat yhteen. Yhteisö, joka tukahduttaa yksilöllisyyden, on eriasteista pakkovaltaa toteuttava kollektiivi. Yksilöllisyys, joka unohtaa yhteisöllisyyden, on puolestaan vastuuttomuutta, joka johtaa anarkiaan. Yhteisöllisyys, joka antaa tilaa yksilöllisyydelle ja kunnioittaa ihmistä, luo ilmapiirin, jossa vastuuta yhteisön kaikista jäsenistä kannetaan ”alhaalta päin”. Oikea yhteisöllisyys on aina yksilöiden tasavertaisuutta. Tämä käsitys johtaa ajatukseen yhteisön heikompien jäsenten kantamisesta, diakoniasta ja sosiaalisesta vastuusta, mikä on osa kirkon tehtävää tässä maailmassa.

Yhteys Kristukseen (unio) merkitsee aina yhteyttä (communio) toisiin samasta uskosta osallisiin. Siksi kirkon yhteisöllisyys on ristinmuotoista. Kirkko ja kirkon usko kantavat jäseniään ja nämä vastavuosoisesti toinen toistaan yhtenä ruumiina, jonka pää on Kristus.

Sitoutumisen näkökulmasta kirkko elää yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden jännitteessä. Ne eivät ole vastakkaisia. Siksi kirkon haasteena on kyetä yhdistämään yksilöllisyys ja yhteisöllisyys sellaiseksi, että se vastaa nykyajan yksilön yhteisöllisyyden kaipuuseen, mutta säilyttäen kirkon omaleimaisuuden kirkkona.

Reformaatio – ytimen kirkastamista

Reformaation merkkivuotta varten Kirkkohallitus on julkaissut erilaisia esitteitä ja esineitä. Yksi niistä on suurennuslasi, jossa on teksti ”Tarkenna ytimeen!” Siihen kiteytyy olennaisesti koko uskonpuhdistuksen perusajatus. Martti Luther ja hänen myötään luterilainen reformaatio tähtäsi lännen katolisen kirkon reformoimiseen, epäkohtien korjaamiseen, ei uuteen kirkkoon, vaan ytimen löytämiseen kaiken sen ympärille kertyneen toisarvoisen sijasta.

Uudistusta tarkoittava sana ”reformi” palautuu latinan sanaan reformatio, suomeksi reformaatio. Se tarkoittaa jonkin palauttamista entiseen muotoonsa. Oikeastaan reformi tarkoittaa uudistuksena vanhan uudelleen uudeksi saattamista. 1500-luvun reformaatiossa oli kyse juuri tästä, apostolisen uskon ytimeen palaamista. Kirkon uudistumisen perimmäinen pyrkimys on saattaa kirkko olemustaan vastaavaan hahmoon: ”Kirkko olkoon kirkko”, kuten kahdeksan vuosikymmentä sitten todettiin. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Ollaksemme uskollisia reformaation perinteelle kirkon uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on.

Kirkkojen keskeinen kysymys on teologinen ja hengellinen. Ratkaisevaa ei ole ulkonaisesti vahva asema, vaan sisäinen eheys, joka on seurausta hengellisestä ja teologisesta voimasta. Uudistaminen on etsiytymistä yhä enemmän ytimeen siinä, joka on meille jo annettu. Siksi meidän on löydettävä se voima, ”dynamiitti” (dynamis, Apt. 1:8), joka on evankeliumin sanomassa.

Seppo Häkkinen