”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (Fil. 4:4). Tämä apostoli Paavalin kehotus tuntuu oudolta. Voiko ilo syntyä käskemällä? Viriääkö aito ilo kehottamalla? Vai onko kyse siitä Murphyn laista, jossa neuvotaan iloitsemaan joka päivä, sillä huomenna kaikki on vieläkin huonommin? Tällainen ”pessimisti ei pety” –asenne sopisi jotenkin suomalaisuuteen paremmin kuin kehotus iloitsemiseen.

Seurakuntatyövuosiltani muistan rippikoulusketsin, jossa kukin vuorollaan yritti mahdollisimman surkealla ja totisella naamalla sanoa, että usko on iloinen asia. Taustalla oli kokemus suomalaisesta kristillisyydestä, joka näyttäytyy synkkänä ja ilottomana. Usein sisältö ja ilmaisu ovat ristiriidassa keskenään. Parikymmentä vuotta sitten olin radiohartauskurssilla. Ennen kurssia jokaisen piti äänittää yksi hartaus opintomateriaaliksi. Kurssin johtaja pani nauhan pyörimään ja käytti hartauttani esimerkkinä siitä, kuinka surkealla äänellä puhutaan iloisesta asiasta, uskosta. Minua nolotti ja hävetti.

Maahanmuuttajat ovat tuoneet toisenlaisia uskon ilmaisemisen tapoja. Muusikko Pekka Simojoki on usein kertonut siitä järkytyksestä, jonka hän koki Afrikasta Suomeen palattuaan. ”Elävään ja yhteisölliseen afrikkalaiseen messuun tottunut teini katseli järkyttyneenä kirkkokansaa, joka tuijotti messun ajan eteensä ja lähti sitten pois toisiinsa vilkaisematta. – Meinasin kuolla pystyyn.” (Kirkko ja Kaupunki 4.11.2015).

Monikulttuurisuus on kirkossamme rikkaus, jota emme ole vielä oivaltaneet. Kristinuskon ydin on sama, mutta uskon ilmaisemiseen on monia tapoja. Samoin uskosta kertomiseen ja välittämiseen on monia tapoja ja keinoja. Tämä on hyvä muistaa erityisesti nyt, kun maahamme on saapunut paljon maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita. Tarvitsemme vuorovaikutusta, avoimuutta, kulttuurien ymmärtämistä. Tarvitsemme rohkeutta toisten kohtaamiseen ja yhdessä elämiseen. Ystävällisyys ja lämmin suhtautuminen eivät maksa mitään. Ne synnyttävät kokemuksen arvostamisesta ja yhteisestä ihmisyydestä. Ihminen kohtaa ihmisen. Vieraanvaraisuus, ystävällisyys ja luottamus rakentavat turvallista yhteiselämää. Siihen liittyy kristityn tehtävä todistaa uskostaan Kristukseen sanoin ja teoin.

On tärkeää, että jokainen voi omalla tavallaan ilmaista uskoaan. Minulle luontevaan tapaan ei kuulu ylistystanssit tai halleluja-huudahdukset. Jollekin toiselle ilon ilmaiseminen fyysisesti on mitä luonnollisinta. Tärkeintä on, että emme tee tyyli- tai kulttuurikysymyksistä uskon tai opin kysymyksiä. Olennaista on pitää kiinni uskomme ytimestä. Tärkeää on huolehtia, ettei ydin katoa tai hämärry.

Kuulin hiljakkoin kerrottavan pienestä päiväkerholaisesta, joka oli äitinsä kanssa ollut seurakunnan lastenjuhlassa. Heidän tultuaan kotiin kerholainen oli kertonut, että tilaisuudessa oli ollut pappikin. Perheen isä kysyi, mistä pappi puhui. Siihen pieni päiväkerholainen vastasi: ”Seinän vierestä.”

Aito kristityn ilo syntyy siellä, missä Jeesus Kristus saa olla kaiken keskuksena. Silloin pappi ei puhu ”seinän vierestä”, siis sivuasioista. Silloin evankeliumin sanoma rakastavasta Jumalasta kaikuu kirkkaana kirkoissamme. Silloin elävä Kristus vaikuttaa meissä rakkauden tekoja lähimmäisillemme.

Kristityn ilo syntyy kristinuskon ytimestä. Siksi Paavali kirjoittaa Filippin seurakunnalle: ”Iloitkaa aina Herrassa!” Koko Filippiläiskirjeen sävy on ilo, vaikka apostoli kirjoitti sen vankilassa ollessaan. Paavali kehottaa kirjeessään 16 kertaa kristittyjä iloitsemaan. Ilo ei ollut Paavalille tyhjä fraasi tai tunnekuohu. Monesti meidän ilomme on suhdanteista riippuvaa. Elämän olosuhteet eivät aina anna paljon aihetta iloita. Arjessa ilo tuppaa jäämään kiireen tai paineitten varjoon. On opiskelu- ja työhuolia, kotiongelmia, ihmissuhdevaikeuksia, sairautta, talouden kanssa tiukkaa. Ilo tuntuu olevan kaukana. Tällaiseen tilanteeseen helposti ajaudumme, jos tuijotamme itseemme, katsomme taaksepäin tai siihen, mitä meillä ei ole.

Paavali ei sano: ”Iloitkaa aina” vaan ”Iloitkaa aina Herrassa”. Siinä on selvä ero. Kristityn ilo on iloa Herrassa. Se on siis iloa siitä, kuka ja millainen Herra on. Ilo Herrassa on luottamusta Jumalan lupauksiin. Vaikka elämän olosuhteet eivät aina antaisikaan paljon aihetta iloita, taivaalliset totuudet eivät koskaan muutu. Ne ovat aina yhtä totta. Ilo Herrassa syntyy siitä rauhasta, jonka Jeesus antaa ja mitä tämä maailma ei voi antaa. Ilon keskuksena on syntiemme sovitus Golgatalla. Siitä seuraa luottamus siihen, että olemme matkalla kohti ikuista elämää, taivasta. Tällä matkalla ilo tulee Jumalan läheisyydestä, hänen läsnäolostaan elämässämme, myös tänä iltana.

Seppo Häkkinen