Missioilla on oma paikkansa

Se löytyi -sanaparin on saattanut viime viikkoina nähdä tai kuulla lehdissä, internetin keskustelupalstoilla, television ja radion mainoksissa, bussien kyljissä tai banderolleina katukuvassa. Samanniminen kirjanen on putkahtanut 2,2 miljoonan suomalaisen kotitalouden postilaatikkoon tai -luukkuun.

Se löytyi -missio on tuonut uskon julkisuuteen. Mission tarkoitus on kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen. Maallistuneessa, uskontoallergiaa kärsivässä yhteiskunnassa on terveellistä välillä havahtua siihen, että usko on todellisuutta monien ihmisten elämässä. Voisiko se tuoda turvaa minullekin?

Missio on herättänyt kiinnostusta, joskin myös kritiikkiä. Suomalaisessa yhteiskunnassa usko tuntuu yhä olevan tabu, josta ei sovi julkisesti puhua tai jota ei saisi pitää esillä. Arvostan niitä, jotka missiossa kertovat kasvoillaan ja nimellään uskostaan.

Neljäkymmentä vuotta sitten toteutettiin Tässä elämä -tapahtuma. Tuolloin näkyvimmän osan muodostivat puhelinsoitot, kotikäynnit ja tehokas mainonta, jossa teemoina olivat ”Se löytyi” ja ”Se löytyy”. Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyn mukaan tuolloin koettiin erityisen myönteisenä suomalaisten suhtautuminen kirkon yhteydenottoon ja maallikoiden halu ottaa vastuuta.

Tässä elämä -tapahtumaa kritisoitiin amerikkalaisesta kristillisyydestä, joka ei kaikkien mielestä sovi suomalaiseen kirkolliseen tilanteeseen. Kampanjan jälkimainingeissa keskusteltiin, millaista luterilaisen evankelioimisen tulisi olla. Samantapaista tuntuu olevan arvostelu myös Se löytyi -missiosta.

Kriitikoiden olisi hyvä perehtyä tuoreeseen evankelioimista käsittelevään kirkolliskokousmietintöön. Siitä käy ilmi, että evankelioiminen on osa kirkon perustehtävää myös luterilaisessa uskontulkinnassa. Sen tavat ja muodot vaihtelevat. Siihen joukkoon mahtuvat myös julkiset missiot. Meillä olisi opittavaa Paavalin asenteesta, joka iloitsi siitä, ”kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan”.

Missiot eivät ole ainoa keino uskon esillä pitämiseen. Ne eivät ratkaise kristinuskon tulevaisuutta tässä maassa. Silti niillä on oma paikkansa. Samanaikaisesti on tarpeen korostaa, että Jumala ei ole piparkakuntekijä. Hänellä ei ole yhtä muottia, jonka mukaan usko syntyy ja kasvaa.

Joku tulee uskoon ryminällä, joku toinen kasvaa ja vakuuttuu vähitellen siitä, että usko Jumalaan on turvani ja toivoni. Kolmas voi kamppailla läpi elämänsä uskon kysymysten kanssa ja jäädä uskovaisen sijasta ”epäileväksi”.

Hiljaista ja arkaa uskovaa – joka jopa vierastaa koko sanaa – on syytä arvostaa yhtä paljon kuin julkisesti uskoaan tunnustavaa. Olennaista loppujen lopuksi ei olekaan ihmisen oma usko vaan uskon kohde: Jeesus Kristus. Apostoli Paavali ilmaisee asian näin: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.”