Miksi uskonnosta on tullut vaarallista?

Miksi uskonnosta on tullut yhtäkkiä vaarallista?

Laillisuusvalvontaan ja lainvalmisteluun on runsaan kymmenen vuoden aikana pesiytynyt uskonnonvastainen tendenssi. Viimeksi tähtäimeen on otettu sotilasvala, mutta sama ilmiö näkyy laajemminkin.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies lausui vuonna 2013, että uskonnonharjoitus on järjestettävä puolustusvoimissa samoin periaattein kuin uskonnollisessa sotilasvalassa ja uskonnottomassa sotilasvakuutuksessa (EOAK/4489/2010).

Apulaisoikeusasiamies tarkoitti, että varusmies saa valita valan ja vakuutuksen välillä riippumatta siitä, kuuluuko hän johonkin uskontokuntaan. Vapaata valintaa pitäisi siis kunnioittaa hartauksiin ja jumalanpalveluksiin osallistumisessakin. Näin tapahtui.

Apulaisoikeusasiamies palasi asiaan oma-aloitteisesti vuonna 2021. Hän päätti nostaa aiheen esiin asiakirjassa, joka varsinaisesti koski aivan toista asiaa: naisten vapaaehtoista asepalvelusta koskevan sääntelyn uudistamista. Kyse oli lausunnosta työryhmän mietintöön (EOAK/2124/2021).

Nyt apulaisoikeusasiamies pohti, ”onko valtiovallan toiminnassa edelleen perusteltua ylläpitää tietyn tai minkään uskonnon harjoittamiseksi luettavaa seremoniallisuutta”. Sotilasvala oli siis muuttunut alle kymmenessä vuodessa mallikelpoisesta järjestelystä ongelmaksi. Siitä oli tullut silmätikku.

Noin 90 prosenttia varusmiehistä valitsee valan, joka siten nauttii varsin laajaa kannatusta kansalaisten keskuudessa.

Mitä on tapahtunut? Uskonnonvapauslaki on pysynyt entisellään. Miksi eduskunnan apulaisoikeusasiamies sitten haluaa kumota oikeuden valita valan ja vakuutuksen väliltä ja pakottaa kaikki uskonnottomaan vakuutukseen?

Miksi valasta on tullut ongelma monen sadan vuoden jälkeen juuri 2010-luvulla?

Lausunnossaan sotilasvalaa vastaan apulaisoikeusasiamies vetosi siihen, että todistajan- ja tuomarinvalat on poistettu. ”Lainsäätäjä on näin johdonmukaisesti siirtynyt uskonnottomaan vakuutukseen eri sääntely-yhteyksissä.”

Näin tosiaan on tapahtunut, mutta nyt kysymys laajenee. Miksi tämä tendenssi?

Kun tuomarinvalaa poistettiin, lainvalmistelussa korostettiin tuomarin tehtävän maallista luonnetta (HE 7/2016). Jää kysymään, miksei vala sopisi maalliseenkin tehtävään, kun se on sopinut monta sataa vuotta. Miksi siitä on tullut ongelma juuri 2010-luvulla – varsinkin kun tuomarinvalankin sijasta sai antaa vakuutuksen?

Todistajan valan poistamista puollettiin lainvalmistelussa ajatuksella ”moniarvoisesta ja suvaitsevasta yhteiskunnasta” (HE 46/2014). Miten kaikkien velvoittaminen uskonnottomaan vakuutukseen palvelee tätä tavoitetta? Eikö moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus päinvastoin puoltaisi erilaisia muotoja?

Väitettiin myös, että valinta vakuutuksen ja valan välillä paljastaisi henkilön uskonnollisen vakaumuksen. Miten se paljastui, kun valinnan motiiveja ei kyselty? Kun roomalaiskatolinen Timo Soini antoi ministerinvakuutuksen, mitä se paljasti hänen vakaumuksestaan? Kukaan ei tiedä, koska Soini ei ole halunnut kertoa. Katolinen katekismus sallii valan.

Perustelujen mukaan olisi myös vaikea tietää, mitä jumalaa valassa tarkoitetaan, erityisesti jos salissa on Raamattu. Eikö Raamattu päinvastoin tekisi sen selväksi? Ja jos todistaja ajattelisi jotain muuta jumalaa, mitä sitten?

Kaikkein kummallisin peruste kannattaa lainata kokonaan: ”Henkilön voi olla vaikeata valita valan ja vakuutuksen välillä, jos vala ymmärretään painoarvoltaan vakuutusta merkityksellisemmäksi. Tästä voi seurata aiheetonta painetta antaa vala, vaikka tällaista etusijajärjestystä ei laissa ole tarkoitettu asettaa.”

Vala voi siis lisätä painetta pysyä totuudessa. Onko tämä ongelma todistajaa kuultaessa?

Neutraliteetti on väline, joka on taivutettu palvelemaan haluttua arvopäämäärää

Valaa vastaan esitetyt argumentit vaikuttavat harvinaisen keinotekoisilta. Käteen jää se, että vala on poistettava millä tahansa perusteella. Mikä on todellinen motiivi?

Apulaisoikeusasiamies paljastaa motiivin puhuessaan sotilasvalan ongelmallisuudesta: ”Taustalla on ollut tarve siirtyä uskonnonvapauden kannalta neutraaliin järjestelmään, jossa kaikkia kohdellaan yhdenmukaisesti.”

Tässä tulee esille käsite ”neutraali”, joka on varsinainen kameleontti. Se taipuu moneen. Perustuslakivaliokunta käytti samaa käsitettä vuonna 2002 uskonnonvapauslakia säädettäessä:
”Valaa ja vakuutusta käytetään erilaisiin julkisen vallan tarpeisiin tilanteissa, joissa on välttämätöntä esimerkiksi korostaa tietyn tehtävän hoitamiseen liittyviä periaatteita tai vakuuttua annetun tiedon oikeellisuudesta. Julkisen vallan suhtautumisen tällaiseen juhlamuotoiseen lupautumisen muotoon tulisi olla uskonnollisesti neutraalia. Tämän näkökulman ja perustuslain 11 §:n kannalta on perusteltua, että myös ne, jotka eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, voivat halutessaan vannoa valan vakuutuksen antamisen sijasta.” (PeVM 10/2002)

Neutraliteetti tarkoittaa tässä sitä, että valtio suhtautuu tasapuolisesti ja suvaitsevasti valaan ja vakuutukseen. Valiokunta piti tärkeänä, että kaikille annetaan oikeus valaan. Mutta 2021 apulaisoikeusasiamies selittää neutraliteetin toteutuvan, kun kaikilta evätään oikeus valaan! Asia on kääntynyt päälaelleen.

Neutraliteetti ei ole valan vastustamisen syy. Se on väline, joka on taivutettu palvelemaan haluttua arvopäämäärää: uskonnon marginalisointia. Kyse ei ole vain valasta.

Pelkkä väärinkäytöksen teoreettinen mahdollisuus riitti

Apulaisoikeuskansleri sai vuonna 2009 pöydälleen kantelun Seinäjoen käräjäoikeuden käräjähartauksista. Kantelua ei ollut tehnyt kukaan käräjäoikeuden henkilökunnasta, vaan sen olivat jättäneet täysin sivulliset henkilöt sanomalehdestä lukemansa uutisen perusteella.

Kantelijoiden mielestä käräjähartaudet vaaransivat tuomioistuimen puolueettomuuden. Ratkaisussaan (OKV/1361/1/2009) apulaisoikeuskansleri totesi, ettei puolueettomuus ollut vaarantunut eikä muitakaan väärinkäytöksiä ollut ilmennyt. Yllättäen hän kuitenkin suositteli hartauksista luopumista sillä perusteella, että ne olivat ”ongelmallisia julkisen vallan neutraalisuuden sekä yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuuden näkökulmasta”.

Neutraliteetin utuisuudesta oli jo edellä puhetta. Yhdenvertaisuudella apulaisoikeuskansleri viittaa siihen, että joku käräjäoikeuden henkilökunnasta on saattanut kokea painetta osallistua uskonnolliseen tilaisuuteen. Hän myöntää, ettei tällaisesta ilmennyt merkkejä. Yllättäen apulaisoikeuskansleri kuitenkin jatkaa: ”En pidä poissuljettuna sitä, etteivätkö hartaustilaisuudet olisi voineet näistä syistä tosiasiallisesti vaarantaa käräjäoikeuden henkilökunnan tai tilaisuuksiin kutsuttujen sidosryhmien edustajien negatiivista uskonnonvapautta.”

Mitään väärää ei siis ollut tapahtunut, mutta pelkkä väärinkäytöksen teoreettinen mahdollisuus riittää käräjähartauden torjuntaan. Mitä kaikkea muuta pitäisi torjua, jos tälle linjalle lähdetään?

Eikö missä tahansa asiassa ole väärinkäytöksen mahdollisuus?

Perustuslakivaliokunta joutui ojentamaan apulaisoikeuskansleria

Apulaisoikeuskansleri jatkoi johdonmukaisesti linjallaan, kun hän vaati uskonnolle nollatoleranssia kouluissa. Kaikki hengelliset tilaisuudet, esimerkiksi uskonnolliset päivänavaukset tai koululaisjumalanpalvelukset, ovat hänen mukaansa uskonnonvapauden kannalta ongelma ja sisältävät painostuksellisen elementin (OKV/230/1/2013).

Perustuslakivaliokunta joutui ojentamaan, ettei apulaisoikeuskanslerin ratkaisu vastaa sen linjauksia.
”Perustuslakivaliokunnan mielestä perustuslaista tai Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ei johdu vaatimusta poistaa koulun toiminnasta kaikkea uskontoon viittaavia elementtejä sisältävää ainesta. Pitkälle viety uskonnollista alkuperää olevien perinteiden välttäminen ei valiokunnan mielestä myöskään edistä uskonnollista suvaitsevaisuutta.” (PeVM 2/2014 vp)
Kuten edellä todettiin, suvaitsevaisuus johti hiukan myöhemmin todistajanvalan poistamiseen. Näyttää siltä, ettei vain neutraliteetti vaan myös suvaitsevaisuus muuntuu moneksi.

Uskonnottomuuteen painostamisesta ei kanneta huolta

Osassa juristikuntaa näyttää esiintyvän vahvoja uskonnonvastaisia tendenssejä, jotka kätketään neutraliteetin ja suvaitsevaisuuden kaltaisten savuverhojen taakse. Perustuslakivaliokunnan kannat eivät näytä tässä asiassa painavan sen enempää laillisuusvalvojien kuin lainvalmistelijoidenkaan piirissä. Näin siitä huolimatta, että valiokunta on kerran suorastaan ojentanut apulaisoikeuskansleria asiasta.

Professori Matti Kotirannalta on vastikään ilmestynyt laaja teos Religion and Law in Finland (2021). Kotirannan mukaan suomalaisessa juristikunnassa näyttää elävän vanhentuneita käsityksiä. ”Useat kansalaiset ja monet juristit vannovat edelleen negatiivisen uskonnonvapauden nimiin nimenomaan vapautena uskonnosta, mutta Suomen lainsäädännön ja kansainvälisten velvoitteiden tasolla muutos on ollut huomattava, ja nimenomaan positiivisesti tulkitun uskonnonvapauden suuntaan”, hän totesi äskettäin Kirkko ja kaupunki -lehdessä (2.9.2021).

Leimallista vanhentuneessa tendenssissä on se, että uskontoa tarkastellaan uhkana. Kansanedustaja Päivi Räsäseen kohdistuva prosessi saattaa joidenkin mielissä todistaa tästä. Hänen keskeneräinen tapauksensa kuuluu kuitenkin syyttäjä- ja oikeuslaitoksen puolelle. Artikkelimme tarkastelee vain lainvalmistelua ja -valvontaa, jossa huoli kohdistuu tyypillisesti negatiivisen uskonnonvapauden toteutumiseen.

Uskonnottomuuteen painostamisesta tai positiivisen uskonnonvapauden toteutumisesta ei yleensä kanneta huolta. Vääristymä on luonnollinen seuraus siitä, että juuri uskonnottomuutta pidetään neutraalina. Siksi voidaan huoletta pitää neutraalina vaikkapa sitä, että 90 prosenttia varusmiehistä pakotettaisiin tahtonsa vastaisesti sotilasvakuutukseen.

Eikö negatiivisen ja positiivisen uskonnonvapauden toteutuminen olisi mahdollista ottaa tasapainoisemmin huomioon? Se olisi juridisesti mahdollista, jos tahtoa löytyisi.

Uskonnon yhteisöllinen merkitys pitäisi muistaa

Lainvalvojien ja -valmistelijoiden kannanotoissa on toinenkin vääristymä. Uskonnollinen vakaumus tulkitaan puhtaasti yksilölliseksi eikä sen kollektiivista tai yhteiskunnallista luonnetta oteta huomioon.

Luterilainen kristillisyys heijastuu syvällisesti yhteiskuntaan. Pelkästään Mikael Agricolan nimen mainitsemisen pitäisi soittaa kelloja. Tutkimusta aiheesta on paljon. Siitä kiinnostunut voi vilkaista vaikkapa Kaius Sinnemäen, Anneli Portmanin, Jouni Tillin ja Robert H. Nelsonin teosta On the Legacy of Lutheranism in Finland (2019), joka löytyy verkosta. Sillä on myös populaari sisarteos Kaappiluterilainen kansa (2020).

Juuri kukaan ei halua kyseenalaistaa Suomessakin vallitsevaa pohjoismaista yhteiskuntajärjestystä ja hyvinvointivaltiota. Maahanmuuttajienkin halutaan ”kotoutuvan” siihen. Samaan aikaan yhteiskunnan arvomaailmaa määrittelevää uskonnollista perustaa ei muka saisi osoittaa sellaiseksi esimerkiksi valojen, koululaisjumalanpalvelusten ja käräjähartauksien kautta. Ei siltikään, vaikka ketään ei pakoteta uskonnonharjoitukseen.

Jonkinlaisen uskonnonvastaisuuden huipun muodosti eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu (EOAK/2186/2018), jossa todettiin, ettei koulu saa järjestää edes uskonnotonta tilaisuutta kirkossa. Peruste oli mielenkiintoinen: ”Kirkko on nimenomaan jumalanpalvelusten toimittamiseen tarkoitettu paikka (kirkkolain 14 luvussa tarkoitettu kirkollinen rakennus) ja siitä välittyy näin jo itsessään uskonnollisia merkityksiä.”

Mihin tällainen ajattelu lopulta johtaa? Kirkot palvelevat paitsi seurakuntien jumalanpalvelustiloina, myös kokoontumispaikkoina erilaisissa tilanteissa. Ne ovat osa suomalaista kulttuuri- omaisuutta ja kansallismaisemaa. Nyt niistä on tullut vaarallisia rakennuksia, jotka tartuttavat uskontoa niissä käyviin.

Kirkko ei ole kirkko vain sisältä, vaan ”uskonnollisia merkityksiä” välittyy myös ulkopuolelta. ISIS piti taannoin kirkkojen ”uskonnollisia merkityksiä” niin huolestuttavina, että katkoi niiden katoilta ristit.

Joku voi pitää tätä rinnastusta järjettömänä liioitteluna, mutta miettikääpä perustuslakivaliokunnan kantaa valoista ja vakuutuksista vuonna 2002. Kuka olisi arvannut, että vuonna 2021 eduskunnan apulaisoikeusasiamies on kääntänyt sen päälaelleen? Tähän verrattuna ei olisi suurikaan askel siirtyä tarkastelemaan ”uskonnollisia merkityksiä” kirkkorakennuksen sisältä sen ulkopuolelle.