Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta. Dosentti Heikki J. Koskinen on kutsunut tällaista ajattelua neutraliteetti-illuusioksi. Koskisen mukaan katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

Neutraalisuuden vaatimus on alkanut ulottua yhteiskunnan uskontokasvatukseen ja uskonnon näkymiseen julkisessa tilassa. Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus.

Mikäli näin tapahtuisi, siirryttäisiin moniarvoisuudesta ja eri uskontojen ja vakaumusten rinnakkainelosta yksiarvoisuuteen eli uskonnottomuuteen. Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Samalla se riistäisi lapsen oikeuden omaan uskontoonsa.

Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä.

Lapsen kastaminen on vanhempien tekemä päätös lapsen puolesta. Vanhemmat tekevät kuitenkin ison päätöksen lapsen puolesta myös jättämällä hänet kastamatta ja ilman yhteyttä seurakuntaan. Jos lapsi jää vaille uskonnollista kasvatusta, hänellä ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia.

Hyvää tarkoittavat kasvattajat sulkevat ja piilottavat lapselta oven, jonka löytäminen voisi myöhemmässä elämän vaiheessa olla ratkaisevan tärkeää. Lapsi ei saa tietoa eikä kokemusta siitä Suuremmasta, jonka suojassa hänen vanhempansa ja isovanhempansa saivat kasvaa.

Englantilainen kirjailija G.K. Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa ’mihin-tahansa’.” Parikymmentä vuotta sitten luhistuneiden ateististen maiden kohdalla tämä viisaus tuli näkyviin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muutama vuosikymmen sitten uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset.

YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia.

Uskonto on kulttuurimme perusta ja kulmakivi. Päivähoito ja varhaiskasvatus sekä koululaitos tekevät arvokasta työtä siirtäessään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Erityisen merkittäviä ovat ne kristinuskon arvot, joille koko kulttuurimme rakentuu: ihmisarvo, rehellisyys, toisen kunnioittaminen.

Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa viedä lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Isovanhempi, kummi, äiti tai isä tekee hyvin opettaessaan lapselle iltarukouksen. Hän tekee hyvin ottaessaan lapsen mukaansa kirkkoon ja juurruttaessaan hänet uskoon. Silloin lapsi saa kasvaa Suuremman suojassa.