Kolumni Tiimalasi-lehdessä 8.9.2020

Hautaustoimistoyrittäjä kertoi, että yhä useammalla omaisella on vaikeuksia löytää aikaa hautajaisten järjestämiseen. Lisäksi monet haluavat päästä hautajaisista mahdollisimman vähällä.

Mitä tämä kehitys kertoo ajastamme ja arvoistamme?

Emmekö me aina löydä aikaa asialle, jota pidämme tärkeänä? Samoin löydämme aikaa rakkaan ihmisen tapaamiseen. Jos hautajaisten esteeksi sanotaan ajanpuute, eikö silloin ole kyse siitä, että emme halua, että emme välitä? Välinpitämättömyys kertoo rakkaudettomuudesta tai vaikeudesta kohdata omat tunteet.

Perheen ja suvun ihmissuhteet eivät aina ole kovin läheisiä. Suhde vainajaan voi olla niin kaukainen, että hänen kuolemansa ei tunnu mitenkään koskettavan. Mutta eikö silloin ole syytä kysyä, mikä on minun velvollisuuteni?

”Päästä vähällä” – siis ostetaan palvelut, samoin kuin kodin siivous tai auton peseminen. Jokainen kuolema ja jokaiset hautajaiset pakottavat miettimään omaa kuolemaamme. Milloin on minun vuoroni? Olenko minä seuraava?

Hautajaisten järjestäminen on osa saattohoitoa. Se myös auttaa eteenpäin surun tiellä askeleen verran.

”Ole antelias ja armelias kaikille eläville, kuolleiltakaan älä kiellä huolenpitoasi. Älä vetäydy pois itkevien luota, vaan sure yhdessä surevien kanssa.” Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluva Sirakin kirja (7:33-34) painottaa kuoleman kohdattua kahta asiaa: kuolleiden hautaamista ja surevien tukemista.

Kuolleista huolehtiminen on kuulunut ihmiskunnan kulttuuriin alusta alkaen, kuten arkeologisten kaivausten hautalöydöt osoittavat. Hautaustavat ovat vaihdelleet eri aikoina, mutta yhteistä on ollut sovittu käytäntö, jolla kuolleista on huolehdittu. Se on ollut merkki ihmisarvosta ja vainajan kunnioittamisesta.

Kristillisessä traditiossa kuolleiden hautaaminen ymmärrettiin varhain yhdeksi seitsemästä laupeuden teosta, jotka perustuvat Jeesuksen sanoihin (Matt. 25:31-46).

Laupeuden teot ovat nälkäisten ruokkiminen, janoisten juottaminen, suojan antaminen kodittomille, alastomien vaatettaminen, sairaiden luona valvominen ja vangittujen luona käyminen. Näihin lisättiin myöhemmin kuolleiden hautaaminen.

Myös kahdeksas ja yhdeksäs laupeuden teko tunnetaan. Ne ovat surevien lohduttaminen ja kuolevan rinnalla kulkeminen.

Uuden testamentin kielessä lohduttamista ja lohdutusta tarkoittava sana merkitsee kirjaimellisesti käännettynä ”kutsua vierelle”. Lohduttaminen on toisen ihmisen viereen tulemista ja lähellä olemista. Tämä on vapauttava havainto tilanteessa, jolloin tuntuu, ettei löydy sanoja toisen lohduttamiseksi. Olennaisinta on olla lähellä.

Teologian tohtori Martti Lindqvist on määritellyt surevan lohduttamisen kauniilla tavalla: ”Lohdutus on uskollista vierellä pysymistä surun kaikkein pimeimmälläkin hetkellä.”

Lohduttaminen kutsuu astumaan sisälle toisen ihmisen hätään ja kipuun. Monesti pienet, arkiset teot ovat tärkeitä. Niitäkin olennaisempaa on olla läsnä ja kulkea rinnalla.