Kirjoitus Crux-lehdessä 1/2023

”Kylmän sodan jälkeisen vedenjakaja-ajan päätti koronaviruspandemia ja sitäkin selvemmin Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Alkaa uusi aikakausi, jonka koko olemus ei vielä näy.” Näin totesi hiljakkoin poliittisen historian emeritusprofessori Kimmo Rentola (HS 17.1.2023).

Helmikuun 24. päivä 2022 liittyy vedenjakajan tavoin osaksi historian suuria käänteitä. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttanut tyystin paitsi maamme turvallisuuspoliittisen aseman myös Euroopan tulevaisuuden.

Sota on tullut lähelle meitä. Helsingistä on linnuntietä Kiovaan sama matka kuin Utsjoelle. Tosin helposti unohdamme sen tosiasian, että parhaillaan käydään kymmenittäin sotia tai aseellisia ja väkivaltaisia konflikteja eri puolilla maailmaa. Ukrainassakin on sodittu jo vuodesta 2014 lähtien.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi Venäjän hyökättyä Ukrainaan: “Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.” Tämä merkitsee turvallisuuden järkkymistä, huolta ja pelkoa myös meille, jotka olemme tottuneet vuosikymmenten vakaaseen aikaan. Samalla se pakottaa kirkon ja sen työntekijät arvioimaan tehtäväänsä. Esille nousee erityisesti kolme painopistettä.

Ensinnä seurakunnissa on varauduttava muuttuvaan turvallisuusympäristöön. Varautuminen poikkeusoloihin ei ole vaihtoehto vaan elinehto!

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kriisitilanteissa viranomaistoimija. Kirkon tehtävät poikkeusoloissa voidaan kiteyttää seuraaviin osa-alueisiin.

Kirkko huolehtii perustehtävänsä (kirkkolaki 4:1) toteuttamisesta kaikissa olosuhteissa. Kriisitilanteissa hengellisen sanoman ja toiminnan, sielunhoidon ja diakonian tarve kasvaa.

Henkinen huolto ja siihen varautuminen on seurakuntien lakisääteinen tehtävä (kirkkolaki 25:15a).

Hautausmaiden ylläpitäminen on seurakuntien lakisääteinen tehtävä (hautaustoimilaki 3 §). Hautaustoimi on yhteiskunnan kirkolle antama tehtävä, joka tekee seurakunnista olennaisen osan vainajien huollon ketjua. Kuolleiden määrän kasvuun on varauduttava.

Kirkko osallistuu poikkeusoloissakin viranomaisyhteistyöhön, huolehtii osaltaan viestinnästä, osallistuu mahdolliseen evakuointiin, tarjoaa käyttöön tiloja ja hoitaa muita sille uskottuja tehtäviä. Seurakuntien valmiussuunnittelu on osa kansallista varautumisen kokonaisuutta.

Kirkko on kriisitilanteissa myös kansalaisyhteiskunnan toimija. Niin vuoden 2015 pakolaiskriisi, vuonna 2020 alkanut koronapandemia kuin nyt vuonna 2022 sota Ukrainassa ovat nostaneet esiin seurakuntien roolin yhteisöllisinä toimijoina.

Kirkolla on kyky toimia kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisen avun suunnittelijana, organisoijana ja kanavoijana. Kirkon vahvuutena on koko maan kattava organisaatio, koulutetut työntekijät ja mahdollisuus tarvittaessa nopeaan reagointiin.

Toiseksi kirkko on toivon luoja ja ylläpitäjä. Henkisen kriisinkestävyyden (resilienssi) vahvistaminen on kirkon tehtävä osana yhteiskunnan psykososiaalisen tuen kokonaisuutta.

Henkinen tuki ja huolto kuuluu seurakuntien työhön kaikissa turvallisuustilanteissa, mutta erityisesti kriisitilanteissa sen merkitys korostuu. Menetysten keskellä ei ole yhdentekevää, miten kirkko hoitaa julistustehtävänsä uskoaan kunnioittaen ja yhteiskuntaa tukien. Vaarana on viha ja katkeruus, jotka hajottavat yhteiskuntaa.

Kirkon perussanoma on jo sinänsä toivoa ja rohkaisua tuovaa. Turvallisuusympäristön muuttuessa kirkko ja kristillinen usko edustavat pysyvyyttä ja vakautta. Kirkon työssä tätä tulee arvostaa nykyistä enemmän. Evankeliumi on enemmän kuin henkistä hyvinvointia.

Kristillinen kirkko rakentuu sekä realismin että tulevaisuususkon varaan. Tunnistamme ja tunnustamme kärsimyksen, kuoleman ja pahuuden. Mutta samalla valamme myös uskoa rauhaan, uuteen elämään ja hyvyyteen.

Kolmanneksi rauhantyö on kristityn elämäntapa. Se koskee koko olemustamme, kaikkia tekojamme ja puheitamme. Meidät on kutsuttu rauhan tekijöiksi, lähellä ja kaukana.

Mitä enemmän sota ja väkivalta nostavat päätään, sitä enemmän kirkon on toimittava rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Sen on osattava perustella myös sitä, milloin kristityllä on oikeus ja velvollisuus tarttua aseeseen oikeudenmukaisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi (CA XVI).

Rauha ei ole itsestäänselvyys, sen me olemme tänä vuonna havainneet Ukrainassa. Pelko ja huoli ovat hiipineet elämäämme. Väkivallan ja sodan maailmassa rauha on tärkein lahja.

Samalla rauha on tehtävä. Sen rakentamiseen on sitouduttava joka päivä, pienissä ja suurissa teoissa kaikkialla maailmassa. Se on osa kirkon työntekijän perustehtävää.