Lotinanpelto, Syväri, Petroskoi, Prääsä, Aunus. Nämä paikkakunnat tulivat minulle tutuiksi muutama viikko sitten, kun Venäjällä vietettiin ensimmäistä kertaa suomalais-ugrilaista pappeinkokousta. Noiden ja useiden muiden nykyisten rajantakaisten paikkakuntien nimet olivat kuitenkin tuttuja jo entuudestaan. Olin niitä lukenut monien seurakuntatalojen seiniltä, joihin oli pystytetty viime sodissa kaatuneiden muistotaulut. Toki tiesin paikkakunnat myös sotahistoriasta.

Teille veteraaneille mainitsemani paikkakunnat ja monet muut vastaavat paikat eivät ole vain historiankirjoitusta, vaan elettyä todellisuutta. Te tiedätte, mitä kaikkea noihin paikkoihin sisältyy. Te tiedätte, millaista oli elää sodassa, taistella, pelätä, kärsiä ja nähdä kärsimystä ja kuolemaa, loputonta väsymystä, nälkää … Listaa voisi jatkaa. Siksi juuri te myös ymmärrätte mitä syvimmin, mitä on rauha. En ole tavannut sellaista veteraania, joka ei arvostaisi rauhaa.

Maamme on saanut elää rauhan aikaa seitsemän vuosikymmentä. Silti samaan aikaan kuulemme, kuinka eri puolilla maailmaa soditaan. Uudella tavalla myös Euroopassa on kasvanut epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta. Terrori ja väkivalta ovat yleistyneet. Julkisen keskustelun äänenpainot ovat koventuneet. Vastakohtaisuudet ja jännitteet ovat lisääntyneet, niin monien valtioiden sisällä kuin niiden välillä. Muutaman viime vuoden aikana moni onkin huolestuneena kysynyt: ”Ei kai historia toista itseään?”

Vanha kristinoppimme (1948) esittää kolme kohtaa, jotka on kaiken uutisoinnin ja tapahtumien keskellä syytä pitää mielessä. Kristinopin kohdassa 99 sanotaan: ”Valtio voi myös vaatia meitä puolustamaan isänmaatamme. Kristitty pitää kuitenkin sotia synnin seurauksena ja kirouksena sekä rukoillen odottaa aikaa, jolloin koittaa Jumalan lupaama pysyvä rauha.”

Ensinnä isänmaan puolustaminen on yhteinen, jokaiselle kuuluva velvollisuus. Veteraanisukupolvi on näyttänyt esimerkkiä siitä, mihin isänmaan puolustaminen voi johtaa. Te olette taistelleet maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Te olette sotien jälkeen rakentaneet maastamme hyvinvointiyhteiskunnan. Siitä annamme teille nöyrimmän kiitoksen.

Antamanne mallin mukaisesti nuorempien sukupolvien tehtävä on kantaa vastuuta kansamme tulevaisuudesta. Isänmaan puolustamiselle ei ole vaihtoehtoja. Se merkitsee nyt myös järkkymätöntä pyrkimystä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Rauha ei ole itsestäänselvyys. Sen hyväksi on tehtävä jatkuvasti työtä. Erityisesti kansojen johtajat sekä kaikki poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijät tarvitsevat viisautta etsiessään oikeudenmukaisuutta ja rauhaa rakentavia ratkaisuja. Väkivalta ja voimakeinot eivät tuo kestävää turvallisuutta. Siitä aiemmat maailmansodat ja monet muut parhaillaan käynnissä olevat konfliktit ovat osoituksena. Tehtävämme on puhua ja toimia rauhan puolesta.

Erityisesti pienen kansan selviytymisessä yksimielisyys on mitä tärkeintä. Täällä viime sotiemme päämajakaupungissa on hyvä muistaa, mikä teksti on hakattu kiveen Louhisaaren kartanossa: ’Pienen kansan suurin voima on yksimielisyys’. Kansanjohtajana Mannerheimin suuri näky oli kansan yhtenäisyys. Sen hän näki tehtäväkseen ja sen puolesta hän puhui. Isänmaalla, kansalla voi olla tulevaisuus vain, jos se on yksimielinen ja kestävä. Tällainen oli Suomen kansa viime sotien aikana. Siksi on aivan oikeutettua puhua talvisodan hengestä.

Kesällä viimeiseen iltahuutoon kutsuttu opetusneuvos, rovasti Pentti Tapio ilmaisi tämän näin: ”Pelastuimme, kun Jumala varjeli ja kaveria ei jätetty.” Tällainen ajattelu paljastaa sen, millaisia ovat kestävät arvot. Jotta kansa kestää, sen on oltava sisäisesti vahva ja terve, ytimeltään ja eettisiltä arvoiltaan luja. Kestävyyttä ei oteta hyllyltä eikä sisäistä vahvuutta automaatista. Se vaatii pitkäjänteistä kasvatustyötä, joka alkaa kodista ja josta on yhteinen vastuu.

Toiseksi kristittyinä olemme realisteja. Sota on synnin seurausta ja ihmiskuntaa painava kirous. Sota ja väkivalta ovat merkki synnin todellisuudesta maailmassa. Me emme pääse irti itsestämme ja sisimmästä olemuksestamme. Siitä Uudessa testamentissa Jaakobin kirje puhuu: ”Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa.” (Jaak. 3:14-16).

Ihmistä ei kristillisen käsityksen mukaan muuta mikään muu kuin evankeliumi Jumalasta, joka on tehnyt sovinnon ihmiskunnan kanssa Kristuksen ristinkuoleman välityksellä. Kristus on meidän rauhamme. Hänen julistamansa rauha ei ole tämän maailman mukaista, mutta se voi muuttaa ihmisten sisimmän ja sen kautta tämän maailman. Kristillinen kirkko tekee työtään ja levittää sanomaa Jumalan rauhasta tietoisena siitä, että elämme ahdistusten, pelon ja huolien maailmassa. Kirkon työ perustuu sille Jumalan sanan lupaukselle, josta Jaakobin kirje muistuttaa: ”Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.” (Jaak. 3:17).

Veteraanisukupolvien opetus on, että kaikkein vaikeimmallakin hetkellä Jumala kantaa. Tuntemattoman tulevaisuuden edessä Jumala ei meitä jätä, vaan päinvastoin rohkaisee: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11). Usko kutsuu toimimaan rauhan puolesta. Arjen pienistä teoista ja ihmissuhteista – toveruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, huolenpidosta – sekä Jumalan johdatuksen tietoisuudesta rakentuu se merkitysten verkko, jonka varassa on mahdollista säilyttää usko tulevaisuuteen.

Kolmanneksi tehtävämme kristittyinä on rukoilla rauhan puolesta. Se on aina kuulunut kristittyjen tehtäviin. Yhteiseen esirukoukseen on ensimmäisistä kristillisistä jumalanpalveluksista lähtien kuulunut myös rukous rauhan puolesta. Liian usein unohdamme perustehtävämme rukouksen.

Veteraanisukupolvien esimerkki sopii tähänkin yhteyteen. Olen kuullut monen veteraanin kertovan rukouksen merkityksestä sodan vaikeina hetkinä. Jatkosodan ankarimpia torjuntataisteluja käytiin Äyräpäässä ja Vuosalmella. Sotilaspappina toiminut Timo Rusama kertoo: ”Emme me siellä Vuosalmella mitään niin kovin jumalisia miehiä olleet. Siellä vain elettiin hetkestä hetkeen. Samalla oli tuolla syvällä sisimmässä vakaa tunto, että jos tästä vielä selvitään, niin ei se ainakaan meidän ansiotamme ole. Oltiin sittenkin ’paremmass’ käress’”. (Sotapapit, toim. Jussi Kuoppala, s 141).

Rukous rauhan puolesta on aina ajankohtainen. Sitä se on nyt, kun ajattelemme maailman kriisialueita niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Kristus on meidän rauhamme. Rauha ei kuitenkaan saavu, jos me emme taivu noudattamaan Jumalan tahtoa. Jaakobin kirjeen mukaan: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.” (Jaak. 3:18).

Rukous muuttaa meitä itseämme toimimaan rauhan puolesta. Siksi nyt on aika rukoilla, nyt on aika toimia rauhan puolesta, nyt on aika rakastaa – ei vain ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18). Se on samalla kiitoksen antamista sille työlle ja niille uhrauksille, joita te veteraanit ja teidän sukupolvenne olette maamme puolesta tehneet.