Ilman pyhää on vain arkea

Kirkkovuosi on rytmittänyt kansamme elämää vuosisatojen ajan. Sen merkitys näkyy yhä juhla- ja tapakulttuurissamme, vaikka elämäntavoiltaan pirstoutunut nykyaika ei sitä enää entiseen tapaan tuekaan.

Kirkkovuosi syntyi sunnuntain ja pääsiäisen ympärille. Kun niiden ohella 200- ja 300-luvuilla vakiintui paastonajan, pitkäperjantain, helatorstain, helluntain, joulun ja loppiaisen viettäminen, oli kirkkovuoden perusrakenne valmis.

Kirkkovuosi ei ole mielivaltainen joukko juhlia, vaan sen sisältönä on Jumalan pelastustekojen muistaminen ja niissä eläminen vuoden kierron mukaan. Kirkkovuosi kiinnittää meidät itseämme suurempaan kokonaisuuteen.

Piispa Otto Dibelius kirjoitti aikoinaan: ”Se joka arvelee, että hänen on joka vuosi asetettava ja koristettava joulupuunsa toisin kuin edellisellä kerralla, jottei vaikutus tylsyisi, on auttamaton narri.” Jokainen juhla- ja tapakulttuurin osa sisältää tietyn merkityksen. Siksi voisimme ottaa oppia vanhasta sananlaskusta: ”Varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua.”

Usein suurten juhlapyhien yhteydessä julkaistaan mielenkiintoisia kuvauksia aiempien sukupolvien juhlanvietosta. Ne kertovat menneisyyden tavoista sekä muuttuvasta juhlakulttuurista.

Monesti kirjoituksiin liittyy päivittelyä siitä, kuinka vaatimatonta entisajan elämä on ollut. Rivien välistä voi joskus lukea kaipuuta vanhaan, yksinkertaiseen elämään. Joku taas on tyytyväinen, että monesta ahdistavasta tavasta on päästy irti. Parhaimmillaan yksilöille, perheille ja suvuille syntyy oma juhlatraditio, jossa on vanhaa ja uutta.

Valitettavaa historiattomuutta osoittaa se, ettei ymmärretä entisajan juhlakulttuurin sisältöä ja siihen sisältyvää viisautta. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat olleet nykyajan ihmisiä vahvemmin kiinni elämän perusasioissa. Se on ollut sellaista kestävää elämäntapaa, johon me nykyisin haikailemme.

Aiemmat sukupolvet ovat eläneet luonnon ehdoilla, vuodenkierron mukaan ja kirkkovuoden rytmissä. Päivä ja yö, työ ja lepo, arki ja juhla ovat vuorotelleet. Niillä on ollut oma aikansa ja paikkansa, ei ainoastaan yksilön, vaan koko yhteisön elämässä. Vanha juhlakulttuuri heijastaa juuri tätä.

Nykyinen minäkeskeinen kaikki-mulle-heti -kulttuuri ja jatkuvasti auki oleva 24/7 -yhteiskunta hukkaa yhteisen tradition. Kun päivä- ja viikkorytmi häviää, kun arki ja juhla sekoittuvat, pyhä katoaa. Ilman pyhää on vain arkea. Silloin mikään ei enää tunnu miltään eikä mikään päivä erotu toisesta. Rauhattomuus on korvannut hiljentymisen, kuluttamisesta on tullut elämän sisältö. Sitä ei kestä ihminen eikä luonto.

Tapakulttuurimme uutuuksia ihastellessa kannattaa samalla kysyä, miten meitä edeltäneet sukupolvet näkivät asiat. Heillä oli kenties elämässään vankempaa perustaa, jolle rakentaa ja jonka varassa jaksaa. Meidän aikaamme verrattuna aineellisesti köyhempi elämä saattoi olla sisäisesti nykyistä paljon rikkaampaa.