Puheenvuoro Kirkon kasvatuksen päivillä 14.1.2015 Jyväskylässä

Minulla on tallessa punaisesta nauhasta roikkuva, puusta sahattu avain, johon on poltettu teksti: APT. 16:31. Avain on muisto Heinolan maaseurakunnasta lähes parin vuosikymmenen takaa. Pohdimme, miten saisimme 10–14-vuotiaita mukaan seurakunnan elämään. Leirit vetivät nuorempia todella hyvin, samoin rippikoulut toimivat. Mutta ikävuodet ennen rippikoulua muodostivat aukon.

Emme osanneet sanoittaa tilannetta niin hienosti kuin kirkolliskokouksen yleisvaliokunta mietinnössään 1/2013: ”Kristillisen kasvatuksen katvekohtia ovat

– ikävaihe siirryttäessä kouluun,

– ikävuodet 10–14 ennen rippikoulua, ja

– aika rippikoulun jälkeen erityisesti niiden osalta, jotka eivät osallistu isostoimintaan.

…. Erityisen haastava kristillisen kasvatuksen ikäkausi sijoittuu 10–14-vuotiaisiin nuoriin. Mikäli nuorella ei ole riittävää hengellisen elämän perustaa ennen rippikoulua, rippikoulu ei yksin riitä. Rippikoulu tulee tällöin liian myöhään ja kestää liian vähän aikaa. Nuorten hengellistä elämää tulisi vahvistaa jo ennen rippikoulua. . . . Valiokunta pitää perusteltuna, että kirkossa otetaan 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus erityisen kehittämisen kohteeksi. Ajanjakso kattaa iän kymppisynttäreistä rippikoulun alkuun. Valiokunta pitää esimerkiksi mahdollisena, että esirippikoulusta kehitettäisiin yhtenäinen työmuoto seurakuntiin. …Tavoitteena on, että rippikoulun ympärillä olevaa kasvatuksen kaarta saataisiin laajennettua ja jäntevöitettyä koko kirkossa. Ikäkaudelle ominaisista hyvistä ja menestyneistä työtavoista on mahdollista luoda nykyistä vahvempia toimintamuotoja ilman että rippikoulua muutetaan.”

Näin kirkolliskokous on tarttunut tärkeään asiaan. Kirkkomme ylin päättävä elin pitää perusteltuna, että erityisesti 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus otetaan kehittämisen kohteeksi. Toivon, että tämä ymmärretään seurakunnissa, hiippakunnissa, Kirkkohallituksessa ja kirkollisissa järjestöissä.

Perusteluja tälle linjaukselle voisi esittää monia. Otan niistä esille vain yhden. Keskilapsuus – ikävuodet kymmenen molemmin puolin – on keskeinen ikä ihmisen identiteetin kehittymisessä. Silloin voidaan vielä ratkaisevasti vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, myös moraaliseen ja eettiseen sekä uskonnolliseen kehitykseen. Varhaisnuoruuden kokemukset vaikuttavat siihen, saako lapsen usko muuttua omakohtaiseksi ja persoonalliseksi, vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi, joka sitten aikanaan on helppo hylätä. Varhaisnuorisotyössä hyvin hoidettu kasteopetus kantaa rippikoulussa ja myös sen jälkeen hyvää hedelmää.

Keskilapsuudessa valitaan suunta, jota kohti murrosiässä kuljetaan. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen on kirkkomme varhaisnuorisotyön sisältö ja millaiselle teologiselle perustalle se rakentuu. Kristillinen uskomme antaa ihmiselle turvan elämän pelottavienkin ulottuvuuksien keskellä ja se tarjoaa ihmiskuvan, joka vahvistaa nuoren itsetuntoa. Usko antaa kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta, se tuo anteeksiannon syyllisyydestä, korostaa vastuuta itsestä ja toisesta sekä opettaa arvokkaita eettisiä ja moraalisia periaatteita. Kaikki nämä antaisivat murrosikää lähestyvälle tytölle ja pojalle hyvät eväät, joiden varassa hän voisi kohdata murrosiän kriisit turvallisesti. Ehkä jokin harharetki tai harmeja tuova kokeilu jäisi tekemättä, jos elämän mielekkyyttä ja iloa ei tarvitsisi etsiä päämäärättömästi.

Evankeliumit puhuvat hyvin vähän Jeesuksen lapsuudesta. Hänestä mainitaan kuitenkin yksi keskeinen asia Luukkaan evankeliumin 2. luvun lopussa. Luuk. 2:41-52 kertoo Jeesuksen ja hänen vanhempiensa käynnistä Jerusalemin temppelissä. Jeesus on nuoruusiän kynnyksellä, 12-vuotias varhaisnuori. Kolmannestatoista ikävuodesta alkaen jokaisen juutalaispojan piti noudattaa lakia; hänestä tuli ”lain poika”. Kaksitoistavuotiaan pojan oletettiin jo voivan toimia harkitusti. Kolmetoistavuotias sai itse vastata lain käskyjen noudattamisesta. Temppelijuhlaan osallistuminen oli erinomaista valmistautumista tähän kaikkeen.

Lain säätämiin velvollisuuksiin sisältyi ennen muuta pyhien aikojen, kuten rukoushetkien, paastopäivien ja temppelijuhlien, noudattaminen. Jeesuksen lainkuuliaiset vanhemmat olivat joka vuosi pyhän tavan mukaan käyneet Jerusalemin juhlilla. Nyt oli Jeesuksen vuoro tulla mukaan tutustumaan pyhiin säädöksiin ja perinteisiin. Tästä juhlamatkasta tuli kuitenkin käännekohta hänen elämässään. Hän katosi vanhemmiltaan ja kun vanhemmat löysivät Jeesuksen kolmen päivän kuluttua, hän lausui ensimmäiset evankeliumien tallettamat sanansa. Ne kertovat Jeesuksen messiaanisen tietoisuuden ensi alkeista nuoruuden murrosiässä. Koko jakso päättyy sanoihin: ”Hän varttui viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.” (Luuk 2:52, KR 1938).

Tästä raamatunkohdasta avautuu merkittävä näköala varhaisnuorisotyön teologiaan. Luukkaan yhteenveto Jeesuksen varhaiskehityksestä on periaatteellisesti tärkeä kannanotto. Kun vanhan juutalaisen käsityksen mukaan lapsen arvo on siinä, mitä hänestä aikuisena tulee (näin esim. Luuk. 1:66), niin Luukas on uuden kristillisen käsityksen mukaan nähnyt lapsen itseisarvon ja kuvannut Jeesuksen harmonista, kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä.

Kirkon aarre, evankeliumi, kuuluu myös tytöille ja pojille. Yksi ”klassinen” varhaisnuorisotyön teologian lähtökohta on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Matt. 7:7-11).

Vaikka vuorisaarnan katkelman varsinainen tähtäyspiste on muualla kuin varhaisnuorisotyössä, nousee siitä esille yksityiskohta, jota voi soveltaa kasvatustyöhön. Nimittäin jakeessa 9-10 sanotaan: Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jeesus tähdentää, että pojille – yhtä hyvin tytöille – on annettava parasta. Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle.

Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle. Heinolan maaseurakunnassa pohdimme, miten osaisimme tarjota parastamme 10–14-vuotiaille. Parkettitehtaalla töissä oleva seurakuntalainen lahjoitti parketinpalasia. Suntio sahasi niistä avaimia, nuorisotyöntekijä piirsi polttokynällä tekstin ja numeron avaimiin. Pahvilaatikkotehtaalta saatiin satoja salkunmallisia pahvilaatikoita. Näistä aineksista kehittelimme kaikille 6-luokille tuntivierailun apostoleista. Siellä jokainen oppilas sai puisen avaimen ja kutsun viikonloppuleirille. Jokaiselle avainnumerolle oli leirikeskuksessa saman numeroinen pahvilaatikko. Leirillä jatkettiin apostolien seurassa seikkaillen ja Raamattua oppien. Laatikkoon ilmaantui milloin mitäkin yllätystä. Leirin lopuksi jokainen sai viedä oman salkkulaatikkonsa siihen kertyneine tavaroineen kotiin. Ehkä mukaan lähteneet tehtävät innostivat vielä kotona jatkamaan Raamatun tutkimista. Vielä leirin jälkeen seurakunnasta lähti kirje leiriläisille ja samalla terveiset apostoleilta.

Puinen avain punaisessa nauhassa muistuttaa minulle yhä siitä energiasta ja elämänilosta, jota koimme alle rippikouluikäisten tyttöjen ja poikien kanssa. Siihen rohkaisen teitä työtovereita kirkon työssä. Varhaisnuorisotyön suurin vahvuus ovat varhaisnuoret itse.