Diakonia kirkon erottamattomana toimena

”Olevia oloja tarkoin silmällä pitämällä, pyydettäköön saada asiat kehittymään siihen suuntaan, että toimi (= diakonia) juurtumistaan juurtuu kirkkoon ja siten muodostuu kirkosta erottamattomaksi toimeksi.”

Diakoniatyössä koko elämänsä palvellut Auvo-isäni on alleviivannut punaisella tämän tekstin Otto Aarnisalon kirjassa Suomen kirkon diakoniakysymys (1899, toinen painos 1954). Vielä varmemmaksi vakuudeksi isäni on vetänyt sinisen viivan tekstin viereen.

Diakonia on juurtunut kirkkomme erottamattomaksi osaksi, kiitos meitä edeltäneiden sukupolvien sinnikkään työn. Diakonian virka on yksi kolmesta pakollisesta seurakunnan virasta. Diakonia on monille ihmisille yksi tärkeimmistä syistä kuulua kirkkoon. Kirkko itsekin usein perustelee koko olemassaoloaan korostamalla diakoniaa yhtenä perustehtävänään.

Miltä näyttää diakonian tulevaisuus? Säilyykö se ”kirkon erottamattomana toimena”, kuten Otto Aarnisalo toivoi?

Apostoli Paavalin kehotus Rooman seurakunnalle osoittaa 2020-luvun diakonialle kolme tienviittaa.

”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2).

Muuttukaa ja uudistukaa

Oman aikansa monenlaisten muutosten ja yhteiskunnallisten myllerrysten aikana Paavali opasti seurakuntaa muuttumaan. Muutoksessa ei pidä jähmettyä, kaavoittua ja jäädä virran vietäväksi vaan uudistua ja muuttaa maailmaa.

Diakonian elinvoimaisuus on aina perustunut sekä sisältä että ulkoa tuleviin tekijöihin.

Sisäiset elinvoimatekijät liittyvät kirkon identiteettiin. Diakonia perustuu kristilliseen uskoon, joka ei voi olla oikeaa uskoa, jos se alistuu toimettomaksi, vetäytyväksi ja kuuroksi uskoksi. Uskoa ja rakkautta ei voida erottaa toisistaan niiden kummankin kuihtumatta.

Diakoniabarometri 2018:n mukaan seitsemän kymmenestä diakonityöntekijästä kokee toteuttavansa lähes aina kristillistä uskoa työssään. Hengellisyys on läsnä työntekijän asenteessa ja tavassa, jolla hän kohtaa ihmiset.

Ulkoiset elinvoimatekijät liittyvät siihen, että diakoniatyössä tunnistetaan ajankohtaiset tarpeet ja ihmisten tilanteet. Se on ollut aina diakonian vahvuus, mutta myös osa diakonian olemusta etsiytyä hädän ääripäähän ja toimia äänettömän hädän puolesta, Otto Aarnisalon diakonianäyn mukaisesti.

Diakonian omaleimaisuus on ihmisen kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa. Diakoniabarometri 2018:n paljastama keskeinen voimavara on siinä, että diakoniatyöntekijät pitävät toivon välittämistä diakoniatyön tärkeimpänä tehtävänä. ”Marginaalissa on tilaa huono-osaisuuden lisäksi myös toivolle, rakkaudelle ja hyvän tekemiselle.”

Diakonialla on tulevaisuus, mikäli se kykenee olemaan kiinni kulloisessakin ajassa ja muuttumaan sen tarpeiden mukaan. Voimavarana muutoksissa on kristillinen lähimmäisenrakkaus.

Jumalan tahdon mukaan

Paavali kehottaa muuttumaan niin, että seurakunta osaa arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää, hänen tahtonsa mukaista ja täydellistä.

Diakonia ei ole menetelmä tai työmuoto. Se ei ole sosiaalityön jatke, eikä sitä voi kutistaa hyväntekeväisyydeksi. Diakonian perustana on kristinuskon perusopetus jakamattomasta ihmisarvosta. Diakoniassa on kyse avun tarpeessa ja hädässä olevien ihmisten puolelle ja rinnalle asettumisesta, toimimisesta yhdessä heidän kanssaan. Viime kädessä on kyse ihmisarvon esillä pitämisestä ja puolustamisesta.

Diakonian tulevaisuuteen liittyy entistä vahvempi yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Diakoniatyöntekijöillä on ajankohtainen tietämys yhteiskunnallisesta tilanteesta. Diakoniatyö pyrkiikin ketterästi mukautumaan ajan ilmiöihin ja haasteisiin, mutta tutkimuksen, koulutuksen ja viestinnän kokonaisuudesta puuttuu suunnitelmallisuus.

Vaikuttamisen vahvistamiseen liittyy tiedon tuottaminen, mikä samalla palvelee toiminnan kehittämistä. Ajantasainen tieto myös auttaa diakonian tekemistä näkyväksi ja tunnetuksi. Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tarvitaan tietoa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanteista ja yhteiskunnallisista epäkohdista. Tätä tietoa diakoniatyössä kertyy koko ajan ihmisiä kohdattaessa.

Diakoniabarometri 2018:n tulokset kertovat, että diakoniatyöntekijät vaikuttavat viestinnällä selvästi vähemmän kuin miten tärkeänä he pitävät sitä. Viestintä on paljolti suunnittelematonta ja myös diakoniatyön tilastotietojen hyödyntäminen on hyvin vähäistä. Kuitenkin tällä voitaisiin vaikuttaa diakoniatyön asemaan ja päätöksentekoon niin paikallisseurakunnissa kuin koko kirkossa.

Diakonian valtakunnallisen ja kokonaiskirkollisen viestinnän tulevaisuus huolestuttaa, kun Diakonia-lehti lakkaa ilmestymästä. Ymmärrän toki printtimediaan liittyvät paineet ja tiedostan kirkollisiin lehtiin kohdistuvat ongelmat erityisesti.

Isäni oli ahkera Diakonia-lehden lukija ja arvosti lehteä niin paljon, että talletti lehdet vuosikertoina. Tajuan, ettei tämä aika enää palaa. Mutta kuka kantaa vastuun ja huolehtii konkreettisesti diakonian valtakunnallisesta viestinnästä? – Kiitos jo edesmenneen isäni ja myös omasta puolestani Diakonia-lehden tekijöille vuosikymmenten aikana!

Antakaa elämänne uhriksi

Paavali puhuu Roomalaiskirjeessä ensin siitä, mitä Jumala on lahjoittanut ihmisille ja mitä Kristus on tehnyt heidän puolestaan. Sen jälkeen seuraa, mitä meidän on tehtävä. ”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi.”

Paavalin ajatus tulee suoraan diakonian ytimeen. Kysymys on itsensä antamisesta, sitoutumisesta ja uhrautumisesta, johon Kristuksen rakkaus ja usko Jumalaan ihmisen vapauttavat. Palveleminen ei ole ankeaa itsevalittua uhrautumista tai marttyyrin sädekehän tavoittelemista. Palveleminen tulee hyvin lähelle rakastamista, itse asiassa Uudessa testamentissa palveleminen ja rakastaminen kuuluvat yhteen.

Sitoutuminen, uhrautuminen ja itsensä antaminen eivät ole olleet 2000-luvun alun muotikäsitteitä. Päinvastoin sitoutumattomuus, oman edun tavoittelu ja itsekeskeisyys ovat aikamme tyypillisiä piirteitä. Tämä on edellyttänyt diakonialta vahvaa identiteettiä ja kulkemista vastavirtaan. Siinä on samalla sen vahvuus ja omaleimaisuus myös 2020-luvulla. Niiden avulla diakonia säilyy ”kirkon erottamattomana toimena” tulevaisuudessakin.