Tampereella elokuussa 1913 pidetyssä pappeinkokouksessa rovasti, sittemmin Oulun piispa J.A. Mannermaa alusti aiheesta ”Järjestetyn toiminnan aikaansaamisesta seurakunta- ja kirkkoharrastuksen herättämiseksi kansankirkossamme”. Hänen mukaansa julkisissa puheissa ja lehdistössä olivat kannanotot kirkolle epäedullisia. Kansan keskuudessa vallitsi kielteisyyden henki suhteessa kirkkoon. Niinpä Mannermaa totesikin suorastaan tuohtuneena, ”että kansankirkkomme on melkein ainoa suure, jonka puolesta ei juuri mitään ääntä koroteta.” (Tampereen yleisen yksityisen pappeinkokouksen ja sen yhteydessä toimeenpantujen yliopistollisten lomakurssien Pöytäkirja, Elokuun 11-15 päivinä 1913, Jyväskylä 1913, 17-20).

Mannermaan ja hänen aikalaistensa huoli oli aiheellinen. Ensimmäisen sortokauden ja vuoden 1905 suurlakon synnyttämä poliittis-maailmankatsomuksellinen murros merkitsi kirkon kannalta äkillistä ja rajua muuttumista. Kansanedustusreformin myötä papisto menetti asemansa valtiopäiväsäätynä. Kirkon henkinen auktoriteettiasema joutui monilla tahoilla uudelleen arvioinnin kohteeksi. Kritiikkiä nousi lähinnä kolmelta taholta: sortokauden perustuslaillisten piirien, sosialistisen työnväenliikkeen ja porvarillisten radikaalien keskuudesta. Professori Eino Murtorinne on todennut tilanteen olleen ”rajuudessaan vertaansa vailla ollut kirkon- ja uskonnonvastainen purkaus” (Kirkon seitsemän vuosikymmentä. – Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä ja Eino Murtorinne. Hämeenlinna 1977, 8).

Voimakas kirkonvastainen hyökyaalto pakotti kirkon itsetutkisteluun ja nopeaan uudistustoimintaan. Tämä ilmeni yhtäältä hengelliseen herätykseen ja uudistumiseen tähtäävänä toimintana sekä toisaalta tilanteen sanelemana teologisena ja käytännöllisenä uudelleenarviointina.

Suurlakon jälkeinen murros johtikin kirkollisen toiminnan aktivoitumiseen ja uusien työmuotojen kehittämiseen. Näistä tapahtumista löytyvät myös Kirkkopalvelujen monet juuret. Nimittäin jo vuonna 1905 perustettiin Suomen Kirkon Sisälähetysseura ja Kotimaa-lehti alkoi ilmestyä. Niin ikään pian tämän jälkeen virisivät suunnitelmat yleisten kirkkopäivien järjestämiseksi, Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton perustamiseksi sekä nuoriso- ja diakoniatyön kehittämiseksi, nämä vain esimerkkeinä mainitakseni. Kirkkopalvelujen syntyhistoria liittyy siis vahvasti kansankirkon rakentamiseen ja puolustamiseen.

Keskellä 1900-luvun alun kirkonvastaista myllerrystä rovasti Mannermaan kokemus oli, ”että kansankirkkomme on melkein ainoa suure, jonka puolesta ei juuri mitään ääntä koroteta.” Onko tilanne sama 2000-luvun alussa? Ainakin viime vuosien kirkkoon kohdistuvaa julkista keskustelua seuratessani on usein Mannermaan lausahdus tullut mieleeni. Kansankirkkoa on helppo lyödä sekä sisältä että ulkoa. Sitä on helppo arvostella ja kritisoida milloin mistäkin. Monesti kritiikki osuu aivan oikeaan. Siitä huolimatta nyt tarvitaan niitä, jotka puolustavat kirkkoamme. Nyt tarvitaan heitä, jotka korottavat äänen kansankirkkomme puolesta. Kirkkopalvelujen tehtävä sillanrakentajana ja kirkon uudistajana on edelleen mitä ajankohtaisin.

Mikä on uudistuksen suunta? Yksi edeltäjistäni, Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen kirjoitti Teologisessa Aikakauskirjassa vuonna 1973 ajan haasteista ja kirkon julistuksesta. Hän sanoi: ”Kun kirkon toivotaan uudistuvan, on aina kysyttävä, mihin suuntaan sen tahdotaan tapahtuvan. Ajan haasteet ovat yksi suunta. Mutta silloin on mahdollista, että kirkon julistus samaistuu vallalla olevaan ideologiaan, joka eilen saattoi olla rakenteita säilyttävää, tänään niitä kaatavaa. Todistus Jeesuksesta Kristuksesta ei silloin säily todella poikkeavan ajattelun ja toiminnan todistuksena. Kirkko koettaa hengästyneenä ’seurata aikaa’ huomatakseen aina jääneensä junasta.” (Kalevi Toiviainen, Ajan haasteet ja kirkon julistus. – Teologinen Aikakauskirja 1973, sivut 269-277.)

Ajan haasteet pakottavat kirkon uudistumaan, mutta ne eivät riitä kirkon uudistumisen suunnaksi. Silloin käy, kuten Toiviainen kuvasi: ”Kirkko koettaa hengästyneenä ’seurata aikaa’ huomatakseen aina jääneensä junasta.” Voisiko oikea suunta löytyä reformaatiosta, jonka merkkivuosi on juuri alkanut? Voisiko reformaation merkkivuosi tarkoittaa sekä teologista että toiminnallista uudistumisen alkua?

Reformaation merkkivuotta varten Kirkkohallitus on julkaissut erilaisia esitteitä ja esineitä. Yksi niistä on suurennuslasi, jossa on teksti ”Tarkenna ytimeen!” Siihen kiteytyy olennaisesti koko uskonpuhdistuksen perusajatus. Reformaatio merkitsee oikeastaan takaisin ytimeen palaamista. Ollaksemme uskollisia reformaation perinteelle kirkon uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on. Uudistaminen on etsiytymistä yhä enemmän ytimeen siinä, mikä meille on jo annettu.

Reformaatio merkitsee takaisin ytimeen palaamista. Lähestyvä juhla-aika puhuu juuri tästä. Joulun evankeliumi johtaa uskon ytimeen. Betlehemissä seimeen kapaloitu pieni lapsi on Vapahtajamme. Hänessä voimme oppia tuntemaan Jumalan ja hänen syvimmän olemuksensa: rakkauden.

Jumala syntyi ihmiseksi Jeesuksessa pelastaakseen meidät synnin, pahan ja kuoleman vallasta. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10).

Toivo kurottuu pahan yli

Imatran surmatyön edessä sanat tuntuvat katoavan. Yksi sana nousee esille: Miksi? Miksi kolmen ihmisen elämä päättyi väkivaltaisesti tällä tavoin? Miksi juuri Imatralla?

Tunnen syvää myötätuntoa heitä kohtaan, joiden elämä päättyi traagisesti. Uhrien omaiset, perheet, läheiset ja työtoverit tarvitsevat meidän tukemme. Rukouksissani muistan heitä ja pyydän heille voimaa, turvaa, huolenpitoa ja siunausta.

Voimia tarvitsevat myös kaikki asiaa selvittävät ja apua antavat viranomaiset ja vapaaehtoiset. Rukouksia kaipaa myös tekijä ja hänen läheisensä.

Imatralla kuoli kolme ihmistä, ja samalla haavoittui kaupungin turvallisuudentunne. Järkytys koskettaa kaikkia kaupunkilaisia, minuakin entisenä imatralaisena.

Jokainen väkivallanteko on isku meitä kaikkia kohtaan. Kyse on yhteiskuntamme turvallisuudesta. Paha ei ole vain hyvän puutetta. Se on realiteetti, joka on meissä ja meidän ulkopuolellamme. Pahan olemattomaksi selittävä ja vain hyvyyteen keskittyvä käsitys elämästä ei ole tosi.

Imatran surmatyö osoittaa, että pahuus on mahtava voima, koska se tuhoaa elämää. Pahuuden todellisuus on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa. Paha paljastaa, miten haavoittuvaa ja epävarmaa elämä on. Tarvitsemme tapahtuneen jakamista, toistemme kuuntelemista, lupaa puhua ja tulla tuskassamme kuulluiksi. Siitä nousee toivo, joka kurottuu pahan yli.

Martti Lindqvist on sanonut viisaasti: ”Elääkseen ihminen tarvitsee kykyä toivoa. Toivo on hyvän odottamista ja kykyä liittää itsensä omaan tulevaisuuteensa. Jollei toivoa ole, huomiselta putoaa pois kaikki mieli ja tarkoitus. Voidakseen elää, ihmisellä täytyy olla myös kyky ja mahdollisuus luottaa johonkin. Elämä on pohjimmiltaan luottamuskysymys.”

Kristityn perimmäinen toivo löytyy kurottumisesta tämän maailman ulkopuolelle. Jumala on kaikkea tapahtunutta ja kokemaamme suurempi. Adventti kertoo Jeesuksen tulemisesta ihmisten keskelle. Se osoittaa, että hyvä kykenee läpäisemään pahan, rakkaus vihan ja toivo epätoivon.

Kaiken menetyksen ja kaipauksen, kivun ja surun, kapinoinnin ja kysymysten keskellä olemme Jumalan edessä. Kaikki tunteemme ja kysymyksemme saamme antaa Jumalan kannettavaksi. Hän on valmis lohduttamaan ja siunaamaan meitä. Häneltä saamme huomispäivänkin. 

”’Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani’, sanoo teidän Jumalanne.” (Jes. 40:1). Alunperin sana lohdutus tarkoittaa yhdessä olemista yksinäisen kanssa. Lohduttaminen ei vie menetystä pois. Lohdutus on sitä, että pysyttelemme yhdessä ja lähellä Jumalaa. Hän tahtoo sanoa meille: ”Sinä et ole yksin, minä olen kanssasi. Yhdessä voimme kantaa tätä kuormaa. Älä pelkää. Minä olen tässä.”