”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.” Näin totesi filosofian professori Sara Heinämaa Vieraskynä-kirjoituksessaan muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa (Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset. HS 7.11.2015). Hänen mukaansa päämäärämerkitysten tehtävä on sitoa yhteen käytäntöjä, säännöstöjä, tapoja ja työnjaon periaatteita. Niistä muodostuu verkosto, jossa laajat ihmisryhmät voivat useiden sukupolvien ajan työskennellä samojen tavoitteiden eteen.

Kun päämäärämerkitys heikkenee, sen vallitessa kehitetyt prosessit etääntyvät toisistaan. Prosessit muodostavat vielä pitkään nimellisen kokonaisuuden – organisaation tai yhteisön –, mutta ne eivät enää tue toisiaan. Lopulta jäljellä on mekanismi, joka edistää vain omaa ylläpitoaan, ei sitä päämäärää tai merkitystä, jota varten koko yhteisö on olemassa. Prosesseja hallinnoivat ihmiset menettävät käsityksen siitä, että prosessien tehtävä on palvella yhteistä hyvää. Menetelmät käsitetään tavoitteiksi. Ylimpänä hyvänä pidetään niiden säntillistä noudattamista. Arvot korvataan mielikuvilla ja iskusanoilla. Harkinta korvataan säännöillä ja ohjeilla. Neuvottelut korvataan määräyksillä. Kun tavoite peittyy, koneisto päätyy lopulta palvelemaan vain omaa pysyvyyttään. ”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.”

Heinämaan mukaan merkityskato ilmenee yhteiskunnassa aluksi koulutuksessa ja terveydenhoidossa. Hänen analyysinsä äärellä on pakko kysyä, onko merkityskato myös kirkkomme taudinkuva? Olemmeko kirkkona kadottaneet päämäärän ja tavoitteen? Koneisto kyllä käy kovilla kierroksilla, jatkuvasti etsitään lisää tehoa, mutta lopputuloksena mekanismi palvelee vain omaa pysyvyyttään. Tästäkö kertoo se, että rakenteelliset muutokset ovat niin vaikeita kirkollemme, on kyse sitten niin seurakuntarakenteesta kuin hiippakunta- ja keskushallinnosta?

Lähestyvä juhla-aika muistuttaa, että kirkon elämälle antaa merkityksen persoona, Jeesus Kristus. Jumala tuli ihmiseksi pojassaan Jeesuksessa. Hänen välityksellään maailma on luotu. Hänen kuolemassaan synti on sovitettu. Hänen ylösnousemuksensa tuo häneen uskoville ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Hän on perustanut kirkkonsa ja antanut sille tehtävän.

Erityisesti kirkolle merkityskato on kohtalokas. Kadottaessaan merkityksensä se menettää olemassaolonsa perustan ja oikeutuksen. Siksi Jeesus Kristus ei saa kadota uskomme ytimestä tai kirkkomme elämän keskuksesta. Siksi häntä ei voi eikä saa korvata millään muulla.

Adventtiaika kutsuu meitä yksittäisinä kristittyinä ja koko kirkkona arvioimaan elämäämme ja tekemään parannusta. Samalla se johtaa kirkastamaan ydintä, pitämään esillä Jeesusta Kristusta, yksinkertaisesti ja häpeilemättä. Ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeisen viikon yhtenä raamatunlukukappaleena on katkelma Habakukin kirjasta: ”Profeetta sanoi: – Minä seison vartiopaikallani, asetun tähystämään saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle, mitä hän vastaa valituksiini. Herra vastasi minulle: – Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea.” (Hab. 2:1-2).