Tiimalasi-lehden 2-2021 kolumni

Reilun vuoden ajan olemme päivittäin kuulleet uutisia, joissa on kerrottu vuorokauden koronakuolleiden määrä. Luku on vähitellen kasvanut, tätä kirjoittaessani määrä on Suomessa 922. Kansainvälisesti olemme päässeet vähällä, vaikka jokainen kuolema on lopullinen ja peruuttamaton ja tuottaa paljon surua.

Jokapäiväiseen kuvastoomme ovat vuoden aikana kuuluneet vainajat arkuissa, liinoihin käärittyinä tai ruumispusseissa. Lehdet, televisio ja muu sähköinen media ovat välittäneet kuvia Italian ruumiskuljetuksista, Brasilian joukkohaudoista, Intian polttorovioista ja monista muista hautaamiseen liittyvistä seikoista.

Koronapandemian myötä kuolema on palannut jokapäiväiseksi asiaksi. Sitä se on toki ollut aina, myös Suomessa, sillä kuoleehan maassamme joka päivä keskimäärin 150 ihmistä. Kuolema on kuitenkin siivottu pois silmistä terveydenhuollon, hautaustoimen ja seurakuntien asiaksi.

Kuoleman tulo arkeen on paluuta meitä edeltäneiden sukupolvien elämäntodellisuuteen. Miten he kohtasivat kuoleman?

Kristillisessä traditiossa tunnetaan käsite ars moriendi, joka tarkoittaa suomennettuna kuolemisen taitoa. Keskiajalla syntyi erityinen ars moriendi -kirjallisuus. Sen aloitti Pariisin yliopiston kansleri Jean Gerson (1363-1429) kirjallaan Kuolemisen taidosta.

Kuolemisen taitoa opetettiin saarnoissa, kirjoituksissa, katekismuksissa ja hartauskirjoissa. Ars moriendin sisältö on vuosisatojen aikana muuttunut, mutta edelleen siinä on meillä opittavaa. Kuoleman edessä ihmisen peruskysymykset eivät ole muuttuneet.

Ensinnä ars moriendiin liittyi kuoleman muistaminen. Sen todellisuus oli jatkuvasti läsnä. ”Katson joka päivä kuolemaa silmiin”, oli jo apostoli Paavalin kokemus (1. Kor. 15:31). Tietoisuus omasta ja muiden kuolemasta lisää myötätuntoisuutta. Tieto elämän rajallisuudesta johtaa elämän kunnioittamiseen.

Tietoisuus kuoleman mahdollisuudesta ei siis ole kielteinen asia. Se opettaa ymmärtämään elämän kokonaisuutta ja haurautta. Kuoleman todellisuuden ei tarvitse johtaa pelkoon, lamautumiseen tai ahdistukseen.

Toiseksi kuolemisen taitoon kuului eläminen niin, että oli valmis kuolemaan milloin tahansa. Vanhan viisauden mukaan tilivälit on pidettävä lyhyinä, niin toisten ihmisten kuin Luojansa kanssa. Silloin hyvän kuoleman taito on myös hyvän elämän taitoa.

Kolmanneksi kuolemisen taitoon sisältyi olennaisesti turvallisuus ja toivo. Ihminen saattoi jättää itsensä suurempiin käsiin, Luojansa huomaan. Kuolema oli ovi elämään, kuten Bernhard Clairvauxlainen (n. 1090-1153) on sanonut.

Toivo tulevasta elämästä rohkaisee. Kun elämän päättymistä tarkastellaan kristinuskon näkökulmasta, elämän ja kuoleman tarkoitus tulee ymmärrettäväksi. Kaija Pispan laulun Kahden maan kansalainen sanoin: ”Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän: Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.”